Suomi oli 1800-luvun sivistyneistön muotikieli – nyt on huoli, viekö englanti kielen mennessään

Kuva: Timo Filpus

Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) johtajan Leena Nissilän mukaan suomi ja ruotsi ovat, jos nyt eivät uhattuina, niin ainakin huolenaiheina. Erityisesti koulutuksessa ja tieteessä englanti on kaventanut hänen mukaansa kansalliskielten asemaa.

Kotus julkaisi joulukuun 12. päivänä, tämän viikon maanantaina, tavoitteensa tulevaa hallitusohjelmaa varten.

Kansalliskielten asemasta vastaavan Kotuksen mukaan seuraavan neljän vuoden aikana kielten asemaa pitäisi vahvistaa esimerkiksi lainsäädännöllä ja kielten käytöstä pitäisi kerätä enemmän tietoa.

Tärkeänä tavoitteena pitäisi olla kansalliskielten aseman turvaaminen nyt ja tulevaisuudessa.

”Kansalliskielistä on ihan välttämätöntä pitää huolta jatkossakin. Ja jos niistä pidetään huolta, silloin ei vieraita kieliäkään tarvitse nähdä uhkana. Kielethän sinällään eivät kilpaile keskenään, vaan ihmiset rakentavat kielten väliset hierarkiat”, Nissilä sanoo.

Hänen mukaansa kansalliskielten asema erityisesti tieteen kielinä aiheuttaa huolta.

Joillakin tieteenaloilla julkaistaan Suomessakin nykyään käytännössä lähes pelkästään englanninkielistä tutkimusta. Yliopistot tarjoavat yhä useampia maisteriohjelmia englanniksi.

Huoli kohdistuu esimerkiksi englanninkielisiin tutkintokoulutuksiin. Niissä ei Nissilän mukaan ole yleensä tarjolla riittävästi suomen tai ruotsin opintoja.

Tällöin koulutuksista valmistuneet ulkomaalaiset eivät tule olemaan aidosti Suomen työmarkkinoiden käytettävissä.

Englanti ei ole Suomessa uusi kieli. Englanninopetus vakiintui kouluihin 1800-luvun lopulla. Ensimmäiset englannin ylioppilaskirjoitukset järjestettiin vuonna 1919.

”Mutta 1930-luvulla, Olympialaisten saamisen jälkeen, Suomessa alettiin ajatella, että englanti ei ole ainoastaan tärkeä kieli, vaan todella tärkeä kieli”, Itä-Suomen yliopiston englannin kielen professori Mikko Laitinen kertoo.

Laitinen toimii johtajana Valtioneuvoston asettaman kansalliskielihankkeen tutkimuksessa, jonka tarkoitus on selvittää englannin vaikutusta Suomen kansalliskieliin.

Tutkimuksessa selvitetään liike-elämän, hallinnon ja korkeakoulutuksen englanninkielistymistä. Lähetetään kyselylomakkeita, käydään läpi sosiaalisessa mediassa käytettyä kieltä.

Kunnalta saatetaan esimerkiksi kysyä, miten sosiaalisessa mediassa tai kotisivuilla viestitään. Tämän lisäksi tietoa englannin käytön laajuudesta kaivetaan myös verkosta.

”Minulla on hankkeessa mukana muutama noheva ohjelmoija”, Laitinen kertoo.

Edellisen kerran englannin asemaa Suomessa selvitettiin vuonna 2007. Jyväskylän yliopiston johtamassa hankkeessa selvisi esimerkiksi, että suomalaiset suhtautuivat englantiin pääasiassa myönteisesti. He pitivät lukuisia lainasanoja sisältävää puhetta ymmärrettävänä.

Kaksi kolmesta piti englanninkielisiä lainasanoja vilisevää puhetta hyvänä asiana.

Pelkän lainasanaston ohella suomi on saattanut muuttua englannin vaikutuksesta myös syvemmällä, rakenteellisella tasolla. Se kertoo jo tiiviistä yhteydestä kahden kielen välillä.

Laitinen on kiinnittänyt huomiota geneerisen sinä-pronominin käyttöön, niin sanottuun mikahäkkis-sinään.

”Kun ei puhuta sinusta, vaan jostain ihmisestä yleensä. Kotimaisten kielten keskus on arvioinut, että tämä lauserakenne on lainattu englannista”, Laitinen sanoo.

Myös jotkin verbit kiinnittävät tutkijan huomion. Esimerkiksi taklata-verbi. Saatetaan sanoa, että taklataan jokin ongelma.

”Anglistina olen arvellut, että tämä saattaa olla suora käännös englannin verbistä tackle, jonka yksi merkitys on hoitaa joku asia tai ongelma. Lisäksi olen nähnyt mittakaavaa arvioivaa ’in the ballpark’ -sanontaa käytettävän suorana suomennoksena: pallokentällä”, Laitinen kertoo.

Lainoja on otettu paljon myös esimerkiksi tuotteiden nimissä, ammattinimikkeissä ja etenkin nuorison kielessä.

Kansallisfilosofi J.V.Snellman (1806–1881) ajatteli suomalaisten tarvitsevan oman kansallisen identiteettinsä ja kielensä. Kuva: Daniel Nyblin, Museovirasto / Finna

Sanojen lainaamisessa ei ole mitään pahaa, sanoo kielentutkija, akateemikko ja Turun yliopiston emeritaprofessori Kaisa Häkkinen. Hän on tutkinut suomen kielen sanastoa ja sen alkuperää.

Suomi on täynnä vieraista kielistä lainattuja sanoja.

Kun ihmiset ovat tekemisissä keskenään, he ottavat käyttöön toistensa sanoja. Eivätkä suomalaiset ole eläneet maailmasta erillään.

Ruotsista on lainattu tuhansia sanoja, saksastakin useita satoja.

Saksan lainat ovat myös hyvin eri ikäisiä. Osa on peräisin kantagermaanista, esimerkiksi rauta ja sairas. Osa, kuten vuokra ja ammatti, juontuvat keskiaikaisesta saksasta. Auto ja bensiini ovat nykysaksalaista lainaa.

Myös venäjältä on lainattu jo kauan ennen autonomian aikaa. Esimerkiksi sanat tuska ja sääli ovat lähes suoria lainoja venäjästä. Lusikka on sekin muinaisvenäläinen laina.

”Se kertoo yhteydestä ihmisten välillä. Jos ostat venäläiseltä hyvät saappaat, niin silloin käytät häneltä oppimaasi sanaa. Saapashan on sekin venäläinen laina”, Häkkinen kertoo.

Jos on tarvetta sanalle, jota omassa kielessä ei ole, sen voi aivan hyvin lainata. Ainakin kun se sopii muotonsa puolesta kieleen.

”Se tosin on huolestuttavaa, jos lainataan turhaan sanoja omien tilalle.”

Elias Lönnrot (1802–1884) vakiinnutti suomen kirjakieleen lukuisia murteellisia ilmauksia. Kansalliseepoksen kokoaja toimi myös Helsingin yliopiston toisena suomen kielen professorina. Kuva: Hansen Evald, Museovirasto

Sanalainat ja oma sanasto kertovat paljon Suomen historiasta. Ruotsin alaisuudessa virallinen Suomi oli toiminut pitkälti emämaan kielellä. Kirjakieli oli toki ollut olemassa jo 1500-luvulta lähtien. Kirkollisia toimituksiakin oli pidetty kansankielillä Kustaa Vaasan vuonna 1537 antaman asetuksen jälkeen.

Suomi oli siitä huolimatta enimmäkseen kansan arkikieltä. Sillä saattoi puhua hyvin täsmällisesti maanviljelyksestä tai säästä, mutta kaupankäyntiin tai kulttuuritoimintaan ei yksinkertaisesti ollut olemassa sanastoa.

Vuonna 1809 Ruotsi menetti Suomen Venäjälle ja hallitsijan kieli vaihtui. Samalla suomea puhuneet alkoivat ihmetellä, eikö myös suomella tulisi olla asema Suuriruhtinaskunnan hallitsemisessa. Puhuihan neljä viidestä maan asukkaasta suomea.

Ruotsinkielinen sivistyneistö oli samaa mieltä. Turussa A.I. Arwidsson alkoi puhua kansalliskielen merkityksestä suomalaiselle ajattelulle. Arwidssonia seurasi J.V. Snellman. Hän ilmaisi edeltäjänsä ajatuksia kielestä ja kansallisuudesta kuuluisassa muodossa:

”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme voi tulla, meidän täytyy olla suomalaisia.”

Pietarissa hallitsija suhtautui alamaistensa pyrkimyksiin suopeasti. Vuoden 1863 kieliasetuksella Aleksanteri II teki suomesta virallisen kielen ruotsin rinnalle.

Kansallistunnon kohotessa myös suomen kielessä huomattiin puutteita, joihin piti puuttua. Niin kutsutut fennomaanit alkoivat luoda suomeen uutta sanastoa.

Sivistyneistön innostus suomen kieleen kohtasi kuitenkin ongelman.

Ruotsiksi, saksaksi tai vaikkapa ranskaksi saattoi tehdä erotteluja ja ilmaista asioita tavalla, joka ei ollut suomeksi mahdollinen. Sanat oli siis tehtävä itse.

Jyväskylän piirinlääkäri Wolmari Kilpinen (1810–1893) kehitti suomen kieleen satoja uusia sanoja. Esimerkiksi tiede ja taide ovat käytössä tänäkin päivänä. Kuva: Alfred Ottelin, Museovirasto / Finna

Suurten aatteiden vuosisadalla kansa oli muotia. Tavalliset, ulkomaailman vaikutuksilta säästyneet ihmiset edustivat kansakunnan puhdasta alkutilaa. Ympäri Eurooppaa tutkijat ja taiteilijat suuntasivat maaseudun ihmisten pariin ja luontoon, etsimään kansakunnan olemusta. Niin Suomessakin.

Ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi ihailla suomenkielistä kansanrunoutta ja Kalevalaa. ”Että suomeksikin on pystytty tekemään jotain näin hienoa”, Kaisa Häkkinen kuvailee aikakauden tuntoja.

Nuori lääkäri Elias Lönnrot suuntasi pitkille korpimatkoilleen Itä-Suomeen ja Karjalaan. Tuomisinaan hänellä oli paitsi kansalliseepos myös suuri joukko murresanoja, jotka hän juurrutti osaksi kirjakieltä.

Esimerkiksi nuoriso ja ongelma olivat molemmat alkujaan murteellisia ilmauksia, jotka Lönnrot vakiinnutti.

Hän kokosi myös kattavan suomi–ruotsi-sanakirjan ja toimi Helsingin yliopiston toisena suomen kielen professorina.

Suomen kieleen keksittiin 1800-luvulla tuhansia sanoja, etenkin tieteiden ja taiteiden käyttöön.

”Tiede ja taide ovat molemmat 1800-luvulla keksittyjä sanoja ja niiden keksijäkin tiedetään. Jyväskylän piirinlääkäri Wolmari Kilpinen ehdotti näitä sanoja käyttöön eräässä sanomalehtikirjoituksessaan”, Häkkinen kertoo.

Sanomalehdillä oli tärkeä osa uuden sanaston kehittämisessä ja levittämisessä. Erityisen vaikutusvaltainen oli fennomaanien Helsingissä julkaisema Suometar.

Sen toimituksessa keksittiin alkaa kutsua toimitusta toimitukseksi ja sanomalehtiä kollektiivisesti sanomalehdistöksi.

Sanomalehdistöllä oli tärkeä rooli suomen sanaston kehittämisessä ja esittelyssä. Kuvassa fennomaanien julkaiseman Uuden Suomettaren toimitus vuodelta 1889. Kuva: Museovirasto

Kansalliskielten asema on turvattu Suomessa jo ensimmäisessä, vuonna 1919 annetussa perustuslaissa. Ihmiset ovat koko itsenäisen historian ajan olleet oikeutettuja saamaan palveluita ja asioimaan viranomaisten kanssa suomeksi ja ruotsiksi.

Taiteissa, kulttuurialalla ja tiedotusvälineissä kansalliskielten asema on edelleen hyvin vahva.

Kotuksen johtajan Leena Nissilän mukaan suurempi uhka suomelle ja ruotsille on, jos niiden asemaa aletaan kaventaa omaehtoisesti.

”Kansallisten kielten kannalta on erittäin olennaista, että kansalliskielet myös säilyvät koulutuksen, median, yhteiskunnallisten palveluiden ja hallinnon kielinä”, hän sanoo.

Kotuksen hallitusohjelmatavoitteissa on mainittu, että kansalliskielet tulisi huomioida alusta alkaen kaikissa hallinnon digitaalisissa hankkeissa.

Tietotekniikassa englanti onkin ottanut niskalenkin. Kaikesta internetin sisällöstä kaksi kolmasosaa on englantia. Sitä tuntuu olevan sosiaalisen median aikakaudella aivan kaikkialla.

Toisaalta sosiaalisen median pääkieli Suomessa on edelleen suomi. Siltä osin tilanne on parempi, kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa.