Katso video! Antti Paalasen hanuri ei soi ihan perinteisen kaavan mukaan – eteläpohjalainen mesoaminen ja kurkkulaulu kuuluvat pakettiin

Siviilissä hyvin rauhallinen Antti Paalanen päästää keikoillaan irti ”hullun hanuristin”. ”Keikoilla mennään äärirajoille. Toisaalta jos esiintyminen on liian harkittua, siitä katoaa tietynlainen hulluus, joka vetoaa yleisöön.” Kuva: Johannes Tervo

Haitaritaitaja Antti Paalasen säveltämää haitarimusiikkia on vaikea määritellä. Se toimii hyvin yökerhon tanssilattialla, intiimeissä konserttisaleissa ja isoilla festivaalilavoilla.

Keikoista on kehkeytynyt fyysisiä ja rock-estetiikkaa huokuvia performansseja.

Paalanen, 45, on kotoisin Alavudelta. Haitarinsoiton mies aloitti 8-vuotiaana, omien sanojensa mukaan vähäsen vahingossa.

Äiti oli ilmoittanut Antin kansalaisopiston kitaratunneille, mutta kitara vielä puuttui. Kun he menivät ostamaan kitaraa alavutelaiseen musiikkiliikkeeseen, poika huomasi liikkeen peräseinän hyllyllä jotain mielenkiintoista.

”Kysyin äidiltäni, että mikä tuo on. Äiti sanoi, että se on haitari, että tuollaista pappasi soitti aikoinaan. Sanoin, että haluan ostaa sen”, Paalanen muistelee.

Kaksirivinen haitari oli kitaraa huomattavasti arvokkaampi soitin, joten ostopäätöstä piti empiä. Musiikkiliikkeen omistaja Pertsa Kari huomasi pojan poikkeuksellisen innon ja ehdotti, että haitarin voi vuokrata ja palauttaa, jos poika ei opi soittamaan.

Antti sai haitarinsa. Hänen onnekseen mestaripelimanni Airi Hautamäki oli juuri aloittanut kaksrivispiirin Alavuden kansalaisopistossa.

”Menin soittamaan vanhojen pappojen sekaan. Oli se vähän outoa, mutta mukavaa. Soitimme kesäjuhlissa ja kansansoittokilpailuissa. Sen ansioista lavalla oleminen alkoi tuntua luontevalta”, Paalanen kertoo.

Murrosiässä haitarinsoitto uhkasi jäädä. AC/DC-yhtyeestä innostuneena Paalanen osti kitaran ja perusti hevibändin.

”Nuoruus oli kaksijakoinen. Viikot vedettiin täysiä heviä treenikämpällä, mutta viikonloppuisin laitoin kansallispuvun päälle ja lähdin keikoille harjakaisiin ja muihin kissanristiäisiin.”

Innostus haitaria kohtaan syttyi uudelleen, kun lukion musiikinopettaja rohkaisi viemään haitarin rokkibändin treeneihin. Paalanen huomasi, että kaksirivisellä voi soittaa muutakin kuin pelimannimusiikkia.

Lukion jälkeen hän pääsi Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan kansanmusiikkia. Hänellä on tohtorintutkinto Sibelius-Akatemiasta.

Paalanen on työskennellyt teattereissa, opettanut ja soittanut bändeissä kuten Pauli Hanhiniemi ja Hehkumo, Laitakaupungin orkesteri ja Kiharakolmio.

Uraa sooloartistina Paalanen on rakentanut hiljalleen.

”Vuonna 2014 julkaistun Meluta-albumin myötä löysin eräänlaisen alter egon. Sellaisen rujon eteläpohjalaisen kaverin, joka käy mesoamassa haitarinsa kanssa maailmalla. Aloin heittää välispiikkejä ja kurkkulaulu tuli mukaan”, Paalanen selventää.

Juhannuksena hän matkustaa Ranskaan isoille harmonikkafestivaaleille. Viime joulukuussa hän esiintyi sikäläisillä festivaaleilla 4 000 ihmiselle.

”Isolla festarilavalla musiikki ajetaan sisään samanlaisella volyymilla kuin rokkibändillä. Monet kysyvät käytänkö keikoilla taustanauhoja, mutta luotan ihan aitoon pelimannimeininkiin. Äänitekniikkaa olen hionut yhdessä äänisuunnittelija Samuli Volannon kanssa yli vuosikymmen ajan.”

Paalanen asuu perheensä kanssa nykyään Kokkolassa. Taiteilijan työhuone sijaitsee Kokkolan Vanhankaupungin museokorttelissa pienessä puutalossa. Hän tulee työhuoneelle tavallisesti lapsen kouluunlähdön jälkeen.

Idyllinen museokortteli herää kesällä eloon ja tuo kaivattua vipinää hiirenhiljaisiin talvikuukausiin. Samassa rakennuksessa on kesäisin suosittu vohvelikahvila.

Soittokamat odottavat pakkaamista. Paalanen miettii usein, mikä saa hänet lähtemään haitarin ja pelimannipuvun kanssa maailmalle vuodesta toiseen.

”Luulen, että se on verenperintöä. En keksi mitään muuta selitystä.”

Antti Paalanen ja Kiharakolmio-orkesteri soittaa Vanhoja poikia -esityksessä Ilmajoen Ooppera-areenalla 17.6. Soolokeikalla 15.7. Helsingin Downtown Calling -festivaaleilla.