Toisen ihmisen kohtaaminen antaa mittasuhteet oman elämän haasteille – eteläamerikkalainen opettaja raataa kolmea työtä elättääkseen perheensä

”Emme voi tietää, millaisia taakkoja muut kantavat. Emme tiedä, mitä kaikkia vaikeuksia muilla elämässään on”, kirjoittaa Anni Takko. Kuvituskuva. Kuva: Pixabay

Venezuelan vaikea ja julma poliittis-sosiaalinen kriisi jatkuu edelleen. Ei varmaan ole liioiteltua sanoa, että kaikki venezuelalaiset ovat joutuneet vähintäänkin puntaroimaan maasta lähtemistä.

Hyvin moni on lähtenyt. Osa on jäänyt, koska ei ole pystynyt lähtemään, ja osa on jäänyt omasta valinnastaan.

Niin köyhemmät kuin keskiluokkaisetkin joutuvat päivittäin kamppailemaan toimeentulonsa eteen. Esimerkiksi koulutettu opettaja joutuu tekemään kolmea eri työtä voidakseen jotenkuten elättää perheensä. Kirkon työntekijä leipoo toisena tulonlähteenään leivonnaisia ja myy niitä kadunkulmassa.

Turvattomuus on pysyvä olotila.

Eräässä keskustelussa olin selittämässä itsestäni, miten minulla ei ole aikaa tehdä sitä tai tätä, koska on niin kiireistä. Jätin lauseeni kesken, sillä tajusin samalla, että minulla on kuitenkin vain yksi työ ja pärjään sillä.

Toki omaa kiireen tuntuani ei poista se, että jollakulla toisella on pakko olla kolme eri työtä pärjätäkseen edes jotenkin. Mutta hieman uutta perspektiiviä se antaa.

Niin on täällä Suomessakin: emme voi tietää, millaisia taakkoja muut kantavat. Emme tiedä, mitä kaikkia vaikeuksia muilla elämässään on. Siksikin jokainen ihminen tulisi aina kohdata lempeydellä ja hyväksynnällä.

Venezuelalaiset osaavat tämän. He ovat todella ystävällistä ja vieraanvaraista kansaa. En muista, milloin viimeksi minusta ja muista olisi pidetty niin hyvää huolta kuin Venezuelassa.

Tällä tarkoitan pitkälti tunnetta ja toisen ihmisen kohtaamista – sitä, että toiselle tulee arvostettu, hyväksytty olo. On aito halu kuulla ja oppia toinen toiseltamme. Jokaisen tarina ja kokemus on yhtä arvokas.

Ja tietysti vieraanvaraisuuteen kuuluu myös ruoka. Voi olla parasta, etten hetkeen mene mittauttamaan kolesteroliarvojani, sillä kahden viikon ajan olen syönyt uppopaistettuja, paksulla ja suolaisella juustolla täytettyjä maissikakkuja, cachapoja.

Venezuelalaiset myös nauravat ja iloitsevat koko ajan. ”Huumori auttaa jaksamaan. Kyllä me itkemme, kun on murhetta, mutta pian taas koetamme löytää jotakin iloista”, sanoi kumppanikirkkomme työntekijä.

Kaiken raskaan työn ja vaikeiden elinolosuhteiden ohella he halusivat näyttää myös, mitä kaikkea hyvää Venezuelassa on.

Kiitollisuus – hyvien asioiden löytäminen negatiivisen sijasta – on selviytymiskeino, joka auttaa jaksamaan vaikeissakin olosuhteissa. Kiitollisuuden avulla voi olla tyytyväinen siihen, mitä on nyt, siitä huolimatta, että se ei olisikaan täydellistä.

Venezuelan-matkan jälkimainingeissa mieleeni onkin koko ajan noussut Franciscus Assisilaisen rukous, ihan erityisesti sen loppu:

”Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,

hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,

pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,

sillä antaessaan saa,

kadottaessaan löytää,

unohtaessaan saa anteeksi,

kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.”

Kirjoittaja on pitkään Nepalissa ja Senegalissa työskennellyt Suomen Lähetysseuran safeguarding asiantuntija, joka uskoo siihen, että jaettu ilo kaksinkertaistuu ja suru puolittuu.