Sota-aika heijastuu yhä parisuhteisiin. Se voi näkyä tunteista puhumisen ja niiden tunnistamisen vaikeutena, joka jatkuu sukupolvesta toiseen.
Näin kuvaa parisuhdeterapeutti Eija Himanen parisuhdeongelmien juurisyitä. Hän on tehnyt Etelä-Savossa 47 vuotta ihmissuhdetyötä.
1950-luvulla, jolloin Himanen syntyi, monissa perheissä huolehdittiin siitä, että lapset saivat ravitsevaa ruokaa ja puhtaat vaatteet puettiin päälle. Se oli usein ainoaa rakkauden kieltä.
Tunteista kuitenkin vaiettiin, sillä moni sodasta palannut mies oli sodan julmuuksien kylmettämä, mikä heijastui koko perheeseen. Moni äiti lapsineen jäi yksin ja vaille taloudellista turvaa, kun perheen isä kaatui sodassa.
Tunteista vaikenemisessa oli sotien aikana tarkoituksensa, hän huomauttaa.
”Isovanhempani elivät sodan aikana. Jos isoäidit olisivat antaneet tilaa tunteilleen, he olisivat ehkä lyyhistyneet pellon reunalle kykenemättöminä selviytymään kaikesta työstään”, Himanen pohtii.
”Lausetta ’olet kovin rakas mulle’, ei minullekaan paljon sanottu”, hän muistelee.
”Kävin töissä lomalla surusta.”
Sodan haavat näkyvät kiintymyssuhteissamme, Himanen sanoo. Kiintymys on tunteiden kanssa toimeentulon prosessi ja se opitaan jo varhaislapsuudessa. Toimintatapa jää ihmisen mieleen ikään kuin sapluunaksi sille, miten on toimittava, kun jokin uhkaa, harmittaa tai vaikkapa pelottaa.
”Aikuisen varhaiset mallit tulevat siis historiasta, mutta ne aktivoituvat nykyhetkessä niin elävästi, ettemme helposti tunnista sitä, että parisuhdetilanteessa meissä reagoi ikään kuin kouluikäinen tyttö tai poika.”
Himasen mukaan kyvyttömyys kertoa toiselle omista tunteistaan johtaa parisuhteessa vuorovaikutusongelmiin. Arkisetkin tilanteet voivat peittyä vihan alle.
”Jos ei ole koskaan lapsena sanottu, että sinua taitaa nyt harmittaa tai olet selvästi pettynyt, niin aikuisena harmituksen tunne näkyy vihana. Viha on usein ihmisen suojatunne, kun meille tapahtuu jotakin ikävää.”
Hän opetteli vasta aikuisiällä itsekin tunnistamaan tunteitaan opettelemalla kuuntelemaan itseään ja hyväksymään sen, mitä itsestä löytyi.
”Minusta on nyt luontevaa sanoa aikuiselle pojalleni ja miniälleni, että olette kovin rakkaita.”
Parisuhde- ja seksuaaliterapeutti omassa yrityksessään Puhumisen paikka. Tavoitteena jäädä vuoden lopussa eläkkeelle.
Koulutukseltaan terveydenhuollon maisteri ja psykiatrinen sairaanhoitaja.
Asuu Mikkelissä. Syntynyt Hirvensalmella 1954.
Maaseudun tukihenkilöverkon kouluttajana 2014-2022.
Naisten Pankin Mikkelin yhdistyksen puheenjohtajana. Kouluttautuu parhaillaan SPR:n vapaaehtoiseksi.
Omistaa metsäpalstan ja peltoa kotitilallaan. Hoitaa nuoria taimikoita kesäisin.
Harrastaa vesijuoksua, kirjojen lukemista ja äänikirjojen kuuntelua.
Motto: Elämä kantaa, usein muiden ihmisten kautta.
Tunteiden tunnistamisessa auttaa kehon kuuntelu. Torjutut tunteet voivat oireilla kehossa esimerkiksi vatsa- ja selkäkipuina, ruuansulatusongelmina ja rytmihäiriöinä, Himanen kertoo.
”Usein pyydän asiakkaitani palaamaan mielessä siihen tilanteeseen, kun koki puolisonsa loukanneen. Sitten yhdessä pohdimme, miten se kehossa tuntuu ja mitä esimerkiksi paineen tunne kurkussa pyrkii meille kertomaan.”
”Terapia on myös erinomainen itsetuntemuksen väline, myös mindfulness-menetelmä, jossa opetellaan olemaan läsnä itselleen. Parisuhteissa kaikki vapaaehtoisten vetämät parisuhdekurssit ovat hyviä, sillä ryhmämuotoinen vertaiskeskustelu auttaa omien tunteiden sanoittamisessa ja tunnistamisessa.”
Eija Himasen elämän suurin tragedia on leskeksi jääminen 38-vuotiaana, 8-vuotiaan pojan äitinä. Mies kuoli imusolmukesyöpään 9 kuukautta diagnoosin saamisen jälkeen. Siitä on aikaa 30 vuotta.
Vuoden verran suru oli jatkuvaa kipeää kaipausta. Himanen kävi miehensä haudalla aamuin ja illoin ja huolehti siitä, että haudalla oli kukkien väriloistoa ja kynttilän valoa.
Kun hän lähti töihin, kulki hän aina saman sillan ylitse, jonka alla virtasi joki. Kun työasiat juolahtivat mieleen, tuntui kuin suru olisi kadonnut joen virtaukseen.
”Kävin töissä lomalla surusta. Mutta kun kävelin illalla kotiin saman sillan yli, tuntui kuin suru olisi noussut joesta minuun takaisin”, hän muistelee.
Himasta kannattelivat suuressa surussa läheiset, kuten ystävät ja siskon perhe.
”Ei tarvinnut kuin soittaa siskolleni ja pyytää hoitoapua, niin hän haki lapseni suoraan kotoa kysymättä mitään.”
Eija Himanen sanoi usein pojalleen, että me selviämme kaksistaankin. Samalla hän vakuutti itsensä pärjäämisestä. Isää pidettiin läsnä keskusteluissa ja vaalittiin hänen muistojaan.
”Kun poikani valmistui ammattiin, halusi hän viedä osan ruusuista isänsä haudalle.”
”Me tunnemme paljon kiitollisuutta, mutta ei tulla sanoneeksi sitä ääneen.”
Kun edesmennyt puoliso olisi täyttänyt 60 vuotta, Himanen järjesti juhlat, jonne hän kutsui kaikki miehensä ystävät ja läheiset.
”Kaikki tulivat juhliin eikä kukaan ajatellut, että onpa hölmö idea. Istuimme yhdessä pöydän ääressä ja muistelimme, mitä kaikkea jäynää hän oli lapsena keksinyt ja aikuisena sanonut. Tämä vei suruani ihan hirveän suuren matkan eteenpäin.”
Vaikka suru ei koskaan häviä, nyt mielen on vallannut kiitollisuus: siitä, kuinka hyvä isä hänen miehensä oli pojalleen.
”Kiitollisuutta pitäisi olla enemmän parisuhteissakin. Me tunnemme paljon kiitollisuutta, mutta ei tulla sanoneeksi sitä ääneen. Usein monelle nousee kiitollisuus vasta silloin kun toisen menettää, silloin voi löytyä ne kadonneet ja vaiennetut tunteetkin.”
Juttua korjattu 28.4. klo 16: Jutussa oli aiemmin virheellinen tieto, että Eija Himanen olisi tehnyt parisuhdetyötä 47 vuotta Etelä-Savossa. Hän on tehnyt ihmissuhdetyötä 47 vuotta seudulla.
