Sotaveteraani Mike Rautiainen löysi uuden kodin Kanadasta
Ruusujen kasvattaminen on Tenho Mikael Rautiaisen rakas harrastus. ”Leikkaan ruusujen varret marraskuussa ennen talven tuloa ja usein maaliskuussa ruusuissa on jo uudet nuput”, Rautiainen kertoo. Saara Olkkonen Kuva: Viestilehtien arkistoVancouver, Kanada
Kun talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä 1939, Tenho Mikael Rautiainen oli 17-vuotias ja töissä Viipurin pellavaöljytehtaalla.
Nyt, 76 vuotta myöhemmin, hän istuu kotonaan Vancouverissa ja kertoo kasvattamistaan ruusuista.
Etunimi on lyhentynyt ”kielisten” eli suomea osaamattomien suuhun sopivaan muotoon: Mikael on nyt Mike. Vieraalle hän tarjoilee itse sekoittamaansa kahvia, jossa on kolmannes juhlamokkaa.
”Kanadalaisen kahvin maku on kitkerämpi kuin suomalaisen. Olen aina saanut hankittua täältä suomalaista kahvia”, Rautiainen kertoo.
Kahvin lisäksi on tarjolla Rautiaisen naapurissa asuvan Helena Miettisen leipomaa pullaa.
Keittiön pöydän yläpuolelle on sijoitettu kunniapaikalle lahjaksi saatu puinen Karjalan vaakuna.
Karjalan Kivennavalla syntynyt Rautiainen jäi sodan sytyttyä Viipuriin, kun muu perhe lähti evakkoon. Isä oli jo armeijassa ilmavoimien aseteknikkona.
”Minä jäin, koska oli töitä. Venäläiset pommittivat öljytehdasta palopommeilla ja sammuttelimme kaverini Reino Räsäsen kanssa tulipaloja tehtaan pihalla. Tehdas haluttiin pitää toiminnassa niin kauan kuin mahdollista”, Rautiainen muistelee.
”Helmikuussa lähdimme kävellen pois Viipurista, kun kaikki liikenne oli jo lopetettu eikä ruokaakaan enää ollut. Pakkasta oli 40 astetta ja oli paljon lunta.”
Kaverukset kävelivät lopulta Kouvolaan asti. Rautiaisen isä teki töitä armeijalle jo ennen sotaa, eikä kasarmien kasvatti osannut istua aloillaan, vaan halusi mukaan puolustamaan kotimaataan.
Rautiainen meni vapaaehtoisena armeijaan 17-vuotiaana.
”Minut laitettiin laivastoon. Suuren osan ajasta palvelin pommilaiva Väinämöisellä.”
”Rankin sotamuisto oli, kun sisarlaiva Ilmariseen osui sarvimiina ja koko laiva upposi suuri osa miehistä mukanaan. Seitsemän minuuttia siinä meni.”
Sodan jälkeinen juurettomuus ja seikkailunhalu vei Rautiaisen ensin Kemiin voimalaitosta rakentamaan ja myöhemmin Lappeenrantaan. Kanadassa asuva täti houkutteli lähtemään valtameren taakse vuonna 1952.
”Olen aina ollut kova menemään. Kun kotiseudulle ei voinut palata, tuntui Kanada seikkailulta, joka piti kokea. Tulimme vaimoni ja kuuden kuukauden ikäisen tyttäremme kanssa itärannikolle Halifaxiin. Myrskyisellä merellä matkaan meni kuuden päivän sijaan kymmenen.”
Viipurissa maalariksi opiskelleelle työmiehelle löytyi heti töitä: ensin sukulaisten maalausfirmassa ja myöhemmin muissa yrityksissä.
Rautiaisen tavoin monet Kanadaan muuttaneet suomalaiset eivät pelänneet työtä.
Hän itse piti yllä niin kovaa työtahtia, että sai työnantajaltaan lempinimen Crazy Mike eli Hullu Mike.
”Olen aina ollut sitä mieltä, että töitä pitää tehdä ja niin minä tein. Kun olin töissä hotellihuoneita rakentavassa firmassa, sain yksin valmiiksi kaksi huonetta samassa ajassa kuin kaksi työntekijää teki yhden huoneen.”
Kanadassa on ollut Rautiaisen mukaan hyvä asua. Elämän ovat täyttäneet työn lisäksi perhe, kalastus ja matkustelu ympäri Amerikan mannerta. Saunojakin on tullut rakennettua seitsemän kappaletta.
”Olen opettanut monet kanadalaisetkin täällä saunomaan ja kovasti ovat tykänneet.”
Suomella ja Karjalalla on edelleen paikka sotaveteraanin sydämessä. Muistoista puhuminen tuo kyyneleet miehen silmiin.
”Presidentti tuli vierailulle Kanadaan olympialaisten aikaan ja samalla hän tuli luovuttamaan ansiomerkin kahdelle meistä veteraaneista. Ei sitä monelle ukolle itse presidentti ole kiinnittänyt merkkiä rintaan”, Rautiainen kertoo ja esittelee kuvaa presidentti Tarja Halosesta ja itsestään.
Kunniamerkki luovutettiin sotaveteraanien hyväksi tehdyn työn puolesta. Rautiainen on ollut aktiivinen Länsirannikon suomalaisten sotaveteraanien yhdistyksessä ja toiminut sen puheenjohtajana.
Kokouksissa käy enää muutama paikalle kykenevä veteraani, mutta kannattajajäsenten määrä on kasvanut viime vuosina.
”Meillä on muistomerkki Scandinavian Centren pihalla. Esko Venäläinen toi tankkiesteinä toimineita kiviä Salpalinjasta tänne asti. Muistomerkki kunnostettiin talkoilla, kun olin puheenjohtajana. Laitettiin nurmet ja pari punaista vaahteraa. Patsas on sodassa kaatuneiden muistolle. Harmittaa kun siitä on tullut ihan ryteikkö.”
Itsenäisyyspäivänä veteraanit kokoontuvat aamulla kirkkoon ja myöhemmin juhlaillalliselle, jonne monet saapuvat kansallispuvussa. Rautiainen on tavannut lausua juhlassa runoja.
Eläkkeellä oleva sotaveteraani ajaa edelleen autoa, käy veteraanien kokouksissa ja hoitaa ruusuja. Kunnostaan hän pitää huolta joka-aamuisella jumpalla.
”Sain sydänkohtauksen parikymmentä vuotta sitten. Siitä asti olen voimistellut ja venytellyt joka aamu heti herättyäni ja olen pysynyt kunnossa. Kasvatan myös ruusuja omaksi ilokseni.”
Saara Olkkonen
Olen aina ollut sitä mieltä,
että töitä pitää
tehdä
ja niin
minä tein.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
