Yhdelle päivänselvä ohje voi olla toiselle aivan käsittämätön – jokainen kaipaa joskus tulkkia

Lopulta valtaosa ihmisistä haluaa toisilleen hyvää. Kuva: Kari Salonen

Autokoulua käydessäni, vuosikymmeniä sitten, minulla oli toisinaan vaikeuksia ymmärtää, mitä autokoulun opettaja ohjeillaan tarkoitti. Kaksosveljeni toimikin usein tulkkina näissä tilanteissa. Hän käänsi ohjeet minulle ymmärrettävään muotoon.

Hahmotan joskus tekniset asiat valtavirrasta poikkeavasti, ja tänä päivänä tästä asiasta onneksi jo yleisesti puhutaan. Monet tekniset sovellukset ja laitteet, autotkin, on isokokoisten miesten suunnittelemia. Kuulin juuri, että nyt vasta on kehitetty autojen turvatestauksia varten naiskokoinen törmäysnukke – pelkääjän paikalle!

Joka tapauksessa ihmisten logiikka ei aina toimi yhtenäisellä tavalla. Ohje, joka on toiselle selvä, voi jäädä toiselta ymmärtämättä.

Olen käyttänyt kaksosveljeäni autokoulun lisäksi muutenkin tulkkinani. Jos jokin sovellus sanoo esimerkiksi ”palauta”, ei minusta ole usein lainkaan selvää, mitä tässä nyt ollaan palauttamassa ja minne. Veljeni on pystynyt aina selväsanaisesti neuvomaan tilanteessa kuin tilanteessa. Muutenkin tunnemme toisemme niin hyvin, että tiedämme, mitä toinen tarkoittaa, vaikka hän ei saisi sitä esimerkiksi tunnekuohultaan niin osuvasti ilmaistua.

Pohdinkin, että kaikilla tulisi oikeastaan olla elämässä oma kaksonen, välittäjä, tulkki.

Ristiriitatilanteissa usein auttaa, jos pystyy asettumaan objektiivisempaan rooliin, ”kärpäseksi kattoon” ja näkemään, mitä tilanteessa laajemmin tapahtuu. Omaan näkökulmaan ja kokemukseen jumittaminen ei välttämättä vie tilannetta eteenpäin, vaikka samaan hengenvetoon on todettava, että oman kokemuksen esille tuomisen täytyy myös olla sallittua.

Sovittelija ja tutkija Mikko Hautakangas on kertonut hänelle tärkeimmän palkinnon sovittelijana toimimisesta olevan se, että luottamus muihin ihmisiin on vahvistunut. Ensin asia yllätti minut. Jos joutuisin kohtaamaan päivittäin muiden ihmisten konflikteja ja riitoja sovittelijan roolissa, voisiko paras palkinto lopulta itselle olla se, että luottamus ihmisiin kasvaisi.

Samalla asia on kovin lohdullinen ja äärettömän toivoa antava! Itsekin jouduin juuri kuluneella viikolla työssäni erääseen hankalaan tilanteeseen. Ajattelin ensin, että annan asian olla, mutta päätinkin sitten kertoa siitä muille. Kokemus siitä, miten lopulta valtaosa meistä haluaa toisilleen hyvää, kannustaa ja jopa kannattelee, oli voimaannuttava. Eikä lopulta sekään, joka jossakin tilanteessa käyttäytyy esimerkiksi epäasiallisesti, ole kokonaan ihmisenä ”häirikkö”.

Onneksi kaikesta voi oppia ja omaa toimintaa muuttaa.

Olkaamme siis toistemme tulkkeja, kannattelijoita, sovittelijoita. Suurin osa meistä toivoo, että toimintamme saisi aikaan hyvää.

Kirjoittaja on pitkään Nepalissa ja Senegalissa työskennellyt Suomen Lähetysseuran asiantuntija, joka uskoo siihen, että jaettu suru puolittuu ja ilo kaksinkertaistuu.