Kohtalokas kalareissu vei isän – Juha Wiskarista kasvoi laivaristeilyjen keksijä, Trumpin bisneskumppani ja kuuluisan muusikon isä

Juha Wiskari sai kotoaan kipinän musiikkiin isältään. Samoin hän pystyi siirtämään innostuksen nuorimmalle lapselleen, muusikko Arttu Wiskarille. Kuva: Kimmo Haimi

Juha Wiskari kävelee käädyt kaulassa Somerniemen kesätorilla merkkinä tuoreen torineuvoksen tittelistä.

Arvonimen voi nähdä tunnustukseksi siitä, että hän antanut arvokkaan panoksensa Someron seutukunnan kehittämiseksi muutettuaan sinne yhdeksän vuotta sitten.

Tunnin kuluttua miehen on määrä nousta musiikkiteatterin lavalle seremoniamestarina ja kosketinsoittajana LaLaa!-yhteislaulutapahtuman eli torilaulajaisten orkesterissa. Näille lauantaisille tilaisuuksille hän odottaa runsasta yleisöä syksyä kohden ja ensi keväänä, kun sana alkaa levitä.

Wiskarilla on sellainen varasto elämänkokemuksia, että hetken luulee puhuvansa paroni von Münchhausenin kanssa – varsinkin, kun hän heittää tarinoiden sekaan vitsejä ja nokkeluuksia.

Totta ne kuitenkin ovat, ja traagisin niistä osuu nuoruuteen.

Juhan isän perhe joutui Laatokan Karjalasta Rautalammilta evakkoon Hämeeseen. Siellä isä varttui maatilalla, luki ylioppilaaksi ja lähti opettajaksi Lappiin Pelkosenniemelle vuonna 1951. Tarkoitus oli valmistua siellä opettajaksi.

Samat suunnitelmat olivat Nokialta lähtöisin olleella Juhan äidillä. Siellä vanhemmat tapasivat vuonna 1952 pikkukylä Aapajärven koululla, rakastuivat ja menivät naimisiin.

”Ja minä synnyin siellä 1953 jostain kumman syystä”, Wiskari naurahtaa.

Elämä oli hyvää. Isä oli musikaalinen ja opetti Juha-pojalle musiikin teoriaa. Kummisetä puolestaan tutustutti hänet puolestaan populaarimusiikin saloihin. Pianosta tuli Juhan soitin.

Kohtalo puuttui peliin 1960-luvulla, kun Juha oli vasta 14-vuotias. Hän oli isänsä ja tämän kavereiden kanssa kalassa Enontekiöllä, kun seurueen vene kaatui noin 200 metriä rannasta.

Kolme miestä hukkui, ja yksi heistä oli Juhan isä. Tämä jäi ilmeisesti auttamaan veneen luo porukan ainoaa uimataidotonta ja molemmat menehtyivät. Juha selviytyi uimalla 10-asteisessa vedessä rantaan potkittuaan viimeisillä voimillaan saappaat jalastaan. Toinen pelastunut oli koulun rehtori muonasäkki kelluntavälineenään.

”Vaelsin kuusi kilometriä ilman kenkiä autiotuvalle, jossa rajanvartiosto tapasi käydä noin kerran kuukaudessa.”

Sattuman oikusta he sattuivat paikalle juuri tuolloin ja saattoivat kuljettaa järkyttyneen nuorukaisen pois erämaasta.

Myöhemmin Wiskari on miettinyt, että vene oli lastattu liian täyteen ja miehet yökalassa liian väsyneitä. Keulassa istunut nukahti ja horjahti veneessä, eikä muuta tarvittu.

Turvallinen elämä järkkyi. Lisäksi äidin työpaikkakin, kyläkoulu, lakkautettiin muutaman vuoden päästä.

”Äiti muutti Ouluun, ja minä lähdin lukion jälkeen armeijaan. Sillä reissulla olen yhä.”

Asevelvollisuuden jälkeen hän elätti itsensä musiikilla. Isän ja kummisedän opeilla hän soitti koskettimia muutaman vuoden ajan eri bändeissä ja oli muun muassa Ilkka Lipsasen eli Dannyn D-tuotannon leivissä.

Tuolloin Vaasan kauppakorkeakoulussa opetti markkinointia professori Martti Särkisilta, joka oli isän evakkotovereita. Juha kävi tapaamassa miestä eräällä soittoreissulla. Tämä kannusti hakemaan opiskelemaan.

Wiskari väsäsi hakemuksen Vaasan Rantasipin yökerhon tiskillä ja onnistui pääsemään sisälle.

”Olin lukiossa keskitasoa. Ratkaisevaksi osoittautui soittotausta ammattimuusikkona, joka luettiin myynnin saralla työkokemukseksi. Taidan olla ainut ekonomi, joka on päässyt opiskelemaan rokkia soittamalla”, hän lohkaisee.

Vaasassa hän meni naimisiin, ja pariskunta sai kolme lasta. Vanhin tytär on nykyään töissä Ruotsissa sosiaalihuollossa ja keskimmäinen rikostutkijana Suomessa. Kuopus syntyi Espoossa ja sai nimekseen Arttu.

Arttu Wiskari sai kodin perintönä palon musiikkiin, kuten hänen isänsäkin aikoinaan.

Mies tunnetaan hiteistään, mutta uran alku oli hankala. Bluesmiehenä ja basistina Arttu sai tylyä kohtelua levy-yhtiöistä, kunnes hän loi armeijakaverinsa Janne Rintalan kanssa nykyisen tyylinsä.

Pääkaupunkiseudulle perhe muutti, kun Juha Wiskarin opinnot olivat hieman kesken 1980-luvun alussa.

Torinneuvoksen tittelin merkiksi Juha Wiskari kantaa käätyjä kaulassaan lauantaisin Somerniemellä. Kuva: Kimmo Haimi

Jo opiskeluaikana Juha työskenteli myyntipäällikkönä Vaasanlaivoilla. Toimitusjohtajaksi hänet pestattiin 1980-luvulla, kun Sally ui syvissä vesissä.

”Eräs intendentti eli laivan talouspuolen vastaavista kysyi johtajalta, että mihin ajetaan. Vastaus oli, että ei voida mennä mihinkään. Rahat on loppu ja laituripaikka Tukholmassa menetetty. Intendetti ehdotti, että jos ei voida mennä mihinkään, niin mennään edes sinne.”

He päättivät ajaa laivat ainoaan paikkaan, johon oli lupa mennä, eli ei mihinkään. Syntyi 24 tunnin risteily, jossa käydään muutama metri valtionrajan ulkopuolella, pannaan parasta pöytään ja pidetään hauskaa.

Konsepti otti tuulta allensa, ja pian myös muut varustamot alkoivat kopioida sitä.

Yksi mieleenpainuvimpia hetkiä uralla oli, kun sihteeri soitti vuonna 1992 ja kertoi liikemies Donald Trumpin soittaneen ja pyytäneen tapaamista.

”Sanoin, tunnen vain yhden Trumpin. Sihteeri sanoi, että tämä on juuri se.”

Trump saapui Suomeen vaimonsa kanssa. Selvisi, että hän tahtoi ostaa casinolaivan seilaamaan itärannikolle Miamin ja New Yorkin seuduille.

”Hän ei tullut ajatelleeksi, että laiva tarvitsee myös henkilökuntaa merenkulkua varten suunnilleen yhtä paljon kuin palvelusväkeä. Laskin hänelle laivan käyttökulut. Sen jälkeen Trump totesi, että tämä ei ole hänen bisneksensä.”

Wiskari ei malttanut olla heittämättä vieraalleen, että heillä on yksi ero: herra Trump puhuu trumptowereista ja hän mieluummin ihmisistä, henkilökunnasta. Sen arvion vieras allekirjoitti.

”Pakko silti sanoa, että sen mukavampaa ja ammattimaisempaa kaveria en ole koskaan tavannut. En sitten tiedä, mikä häneen nyt viime vuosina mennyt.”

Joka tapauksessa he istuivat yhden aamupäivän mukavia jutellen, ja sen päätteeksi Trump kutsui Wiskarin lounaalle, kun tämä tulee käymään joskus USA:ssa.

Kutsu on yhä lunastamatta, mutta kukaties vielä voimassa.

Samaisena vuonna 1992 järjestettiin myös Barcelonan olympialaiset, jossa Wiskarin Sallyn laiva ja sen henkilökunta toimivat Ruotsin kuninkaallisten tukikohtana.

Ehkäpä kuninkaalliset ihastuivat laivan konseptiin, joka ei kotimaassakaan perustunut pelkkiin risteilyihin ja halpoihin juomiin.

”Sally Albatrossin henkilökunta oli tunnustetusti ja todistetusti näiden vesien paras myös myymään. Henkilökunnan kunnia-asia oli antaa jokaiselle vieraalle – olipa tämä herra tai narri – heidän elämänsä tähtihetki. Siksi laivaa rakastettiin. Eräs eläkeläinen oli vieraanamme 125 kertaa.”

Wiskari päätti lopulta fuusioiden keskellä lähteä yrittäjäksi ja keskittyä konsulttina muutosjohtamiseen. Hänelle se on jotain muuta kuin potkujen antamista.

”Irtisanominen ei suurta intelligenssiä vaadi. Henkilökunta ja sen erilaisuus ovat usein käyttämätön voimavara. Kun vahvuudet yhdistetään, yritys saa ihmeitä aikaan ja vuoret liikkeelle.”

Hän mukaansa joskus on syytä mennä henkilökunnan eteen pyytämään, että auttakaa minua johtamaan paremmin ja voittamaan yhdessä vaikeudet.

”Olen tässä hommassa voinut hyödyntää omia virheitäni ja kokemustani sekä työuralla että elämässäni.”

Nykyinen suhtautuminen nuoruuden onnettomaan kalaretkeen kertoo Wiskarin elämänasenteesta oleellisen.

”Se oli haikea tragedia muttei laahusankkuri tai lamaannuttava kokemus. Ajattelen, että jos selvisin siitä, selviän niin monesta muustakin asiasta. Sain siitä tapahtumasta ja isäni menettämisestä elämäni aikaisen arvokkaan ohjenuoran. Joskus on luovuttava, ettei tarvitse luovuttaa kokonaan.”