Tunturituulet tyhjentävät tehokkaasti pään – arki ärsytyksineen loittonee takaraivon perimmäisimpään nurkkaan

Terveisiä Käsivarren erämaasta, jossa vietin vappuviikonlopun hiihtovaelluksella. Siinä missä eteläisessä Suomessa ehdittiin jo istuttaa orvokkeja, Haltilla jatkuu talvi vielä jonkin aikaa.

Valkoisessa äärettömyydessä hitaasti taivaltaessa ehtii miettiä monenlaisia. Viidessä päivässä pohtii pään tyhjäksi arkisista ajatuksista samalla, kun tunturituulet puhaltavat aivoihin uusia mietteitä.

Sopiva fyysinen rasitus ja tasainen eteneminen ovat erittäin tehokas tapa tuulettaa mieltään. Maailman murheet häviävät ja arki ärsytyksineen loittonee jonnekin takaraivon perimmäisimpään nurkkaan, kun keskittyy vain etenemiseen.

Pään tyhjentäminen onkin isoin syy hankkiutua maan toiseen päähän tiettömien taipaleiden maastoon. Tuuletusta tehostaa, ettei verkon ulkopuolella kännykkä kilkata viestejä eikä muutenkaan ole painetta räplätä puhelinta koko ajan. Tämä on täydellistä vastapainoa välillä hektiseksi yltyvälle lapsiperhearjelle, jota on viime vuoden lisäksi varjostanut koronapandemia.

Ihan ensiksi ajattelee, kuinka pieni ihminen on maailman – ja tunturierämaan mittakaavassakin. Suomen korkeimpien tuntureiden keskellä tuntee luonnon majesteettisuuden eri tavalla kuin lähimetsässä tai meren rannalla. Kun katseen nostaa suksen kärjistä hetkeksi ympäröivään maisemaan, näkee kauas – niin konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin.

Tällä kertaa en voinut olla miettimättä, mitä tapahtuu sille ihmeelliselle luonnolle, joka tarjoaa mahdollisuuden näin upeisiin kokemuksiin.

Kevät on ollut Käsivarren Lapissa hyvin tuulinen, tupien vieraskirjoihin moni kävijä oli kirjoittanut niistä havaintoja. Meidän kohdallamme osui jopa kunnon talvimyrsky. Väkisinkin herää kysymys, johtuvatko yleistyneet kovat tuulet jostain, mitä me ihmiset olemme tehneet maapallolle? Vai oliko tämä samalla lailla poikkeus kuin edeltävän talven superlumimäärä?

Kieltämättä mielessä kävi myös, että pitää olla tietyllä tavalla vähän kaheli, kun lähtee vapaaehtoisesti erämaahan rinkka selässä tai ahkio perässä kapuamaan tuntureita. "Mitä minä oikein täällä teen?" -kysymykseen vastaus selkenee vasta jälkikäteen. On kiva todeta pystyvänsä ponnistukseen, joka on ensisijaisesti fyysinen rasitus, mutta myös henkinen siinä kohtaa, kun matka etenee puuduttavan hitaasti.

Kevät on ehdottomasti maagisin aika vierailla pohjoisimmassa Lapissa, kun pätkiksi lyhentyneet yöt luovat jännän kontrastin ulkona hohtaville hangille. Suosittelen muillekin.

Onneksi Lapin keväästä on kaikkien mahdollista nauttia. Tunturikylien läheisyydestä löytyy rauhallisia paikkoja itsekseen olemiseen ja pään tuulettamiseen, jos vaeltaminen syvällä erämaassa ei tunnu omalta jutulta.

Kirjoittaja on Mannerheimin Lastensuojeluliiton tiedottaja.

Lue muita Eveliinan kolumneja