Tilanpidon lopetus aiheuttaa ison mylläkän pääkopassa - "Etenkin sukutilasta luopuminen on raskasta”

Kun navetta tyhjenee, täyttyy mieli monenlaisista tuntemuksista. Kuva: Johannes Tervo

Tilanpito ei tuo enää elantoa tai ikä alkaa painaa. Toivottomuutta, häpeää – mutta ehkä myös helpotusta. Olenko se, joka katkaisee sukupolvien ketjun?

"Moni luulee olevansa se ainoa, joka käy tätä läpi. Se ei pidä paikkaansa. Samassa veneessä on lukuisia muitakin", Maatalousyrittäjien eläkelaitos Melan Välitä viljelijästä -projektin vetäjä Pirjo Ristola sanoo.

"Tämän talven aikana on tullut paljon yhteydenottoja. Eniten on mietityttänyt talous, oma jaksaminen ja työkyky, ja myös tilan alasajo."

Luopumista on usein jo mietitty itsekseen, kun realismi kannattamattomuudesta on lyönyt läpi.

"Mutta osa ryhtyy miettimään sitä yhtenä vaihtoehtona vasta, kun on projektityöntekijän kanssa pidempään keskusteltu kokonaisuudesta."

Välitä viljelijästä -projektityöntekijät auttavat viljelijöitä selvittämään mahdollisuuksiaan ja ajatuksiaan. "Emme ratkaise asioita, vaan tavoite on ohjata avun piiriin."

"Meille suomalaisille on vaikea puhua tunteista. Se tapahtuu usein vasta, kun luottamus on syntynyt. Joskus se voi tapahtua jo ensimmäisellä tapaamisella, monesti tarvitaan useampi", Ristola valottaa.

Viljelijöiden henkiseen jaksamiseen ovat vaikuttaneet samat asiat, kuin moniin muihinkin.

"Kun korona tuli, liikuttiin tilojen ulkopuolella mahdollisimman vähän. Venäjän sodan aikaansaama kustannusnousu heikentää talouden lisäksi myös jaksamista."

Luopuminen vaatii yleensä pitkän kypsyttelyajan. "Harva pystyy sormia napsauttamalla toteamaan, että nyt luovun. Täytyy olla aikaa pohtia tulevaa, jutella muiden kanssa."

Prosessi kestää eri ihmisillä eri ajan, mutta yleisesti se etenee samaan tapaan, kertoo Ristola.

Usein alkuvaiheessa asiaan liittyy vastustusta ja syyttelyä etenkin silloin, jos tilasta luopumiseen painostetaan pankin tai viranomaisten puolelta.

Toisaalta voi olla, että viljelijä on itse hyvin realistinen tilan kannattamattomuuden suhteen, ja on pohtinut luopumista ja työllistymismahdollisuuksiaan jo etukäteen.

"Etenkin sukutilasta luopuminen on raskasta, vaikka ymmärtäisi, ettei ole kannattavaa jatkaa. On henkisesti rankkaa olla se viimeinen sukupolvi", Ristola toteaa. "Sukutila ei ole verrattavissa tavalliseen yritykseen. Yritys on usein helpompi myydä kuin maatila, jonka mukana kulkee suvun historia ties miten pitkältä ajalta."

Jos nuori viljelijä luopuu tilanpidosta, hän voi kokea, ettei vanhempi polvi ymmärrä, vaan painostaa jatkamaan. "Näin ei välttämättä asia ole, mutta jollei siitä avoimesti puhuta, tulee monesti väärinkäsityksiä." Ristola sanoo.

Jos asiaa on puitu avoimesti perheen kesken ja tultu yhdessä siihen tulokseen, ettei toiminta enää kannata, on luopuminen astetta helpompaa.

"Nykynuoret haluavat elämältä muutakin kuin pelkkää työntekoa. Siksi he uskaltavat nähdä helpommin, onko tilalla tulevaisuutta vai ei", Ristola pohtii. "Toki on heitäkin, joita pelko suvun syytöksistä estää luopumasta."

Ristola patistaa juttelemaan asioista avoimesti ja ennen kaikkea ajoissa: "Puhumattomuuden kulttuuria on yhä aivan liikaa. Sukupolvenvaihdoksessakin olisi tärkeä aloittaa henkisen puolen läpikäynti jo muutamaa vuotta aiemmin ennen tilakauppaa."

Sukupolvenvaihdos vaikuttaa suuresti kaikkien elämään. "Kuka oikeasti johtaa tilaa sen jälkeen? Miten se vaikuttaa perheen dynamiikkaan, asumisjärjestelyihin, sisarussuhteisiin...?"

Etukäteen valmistautuminen helpottaa sekä luopujan että jatkajan elämää huomattavasti. "Puhumalla säästyttäisiin monelta ristiriitatilanteelta", Ristola huokaa.

Kun tilasta luopuminen on päätetty, seuraa tunteiden vyöry. Ne ovat monenlaisia riippuen siitä, mistä syystä tilanpidosta luopuu. Pelkoa, miten pärjään tästä eteenpäin. Epävarmuus toimeentulosta.

Jos joutuu luopumaan pakon edessä, voivat tunteet olla tuskaisiakin: Haluaisi jatkaa, muttei saa.

Myös pelon ja lamaannuksen tunteet kuuluvat muutosprosessiin. Voi tuntea valtavaa häpeää, jos talousvaikeudet tai vaikkapa eläinten hoidon laiminlyönti tulevat esiin. Silloin kannattaa puhua edes jollekulle. Voi kertoa avoimesti, että voimat loppuivat.

"Puhuminen on keino numero yksi. Pyydä muilta viljelijöiltä vertaistukea, juttele perheen ja ystävien kanssa", Ristola kehottaa.

Moni vetäytyy herkästi, jolloin kyläyhteisössä saattavat huhut lähteä liikkeelle. Läheisen tehtävä olisikin katkaista huhuilta siivet.

Paljon myös vaikuttaa, millaisesta tuotannosta luopuu. Karjasta luopuminen voi olla hyvinkin haikeaa. "Lehmiin kiintyy, niille on voinut purkaa tuntojaan. Kun menee tyhjään navettaan, voi tulla ihan fyysisiäkin ikävän tunteita, vahvaa surua", Ristola painottaa.

Toisaalta luopuminen voi tuoda myös suuren helpotuksen, jos asian on saanut käsiteltyä. "Nyt onkin aikaa itselle, harrastuksille, lapsenlapsille. On aikaa elää, eikä vaan olla sidottuna karjaan."

"Mikä hyvänsä muutostilanne noudattaa samaa kaavaa: ensin vastustetaan, luovutaan, lamaannutaan, hyväksytään, lopulta keksitään etenemispolkuja."

Entä jos läheinen käy läpi luopumista, miten olla tukena?

"Jos tilanne tulee eteen äkillisesti, vaikka sairastumisen seurauksena, tulee ensin shokkivaihe ja ahdistus, jopa viha", Pirjo Ristola valottaa.

Paras apu silloin on antaa toisen purkaa tuntojaan, kuunnella, olla läsnä, mutta myös kertoa rauhallisesti faktoja. "Antaa ihmiselle itselleen aikaa prosessoida asiaa."

Kun alun tunnemyrsky on hiukan laantunut, voi läheisen kanssa yhdessä ideoida mitä voidaan tehdä. Voi kannustaa ottamaan ulkopuolisen mukaan keskusteluun, esimerkiksi Melasta. Tämä voi kertoa eri vaihtoehtoja, joita alueelta löytyy avun tai työllistymisen suhteen.

Läheisen tehtävä on tukea ja pitää yhteyttä luopumisprosessin edetessä. Innostaa, kun uusia ideoita alkaa löytyä ja auttaa selkiyttämään tavoitteita.

Mahdollisia takapakkeja ei pidä kavahtaa, niitä tulee yleensä kaikille. Luopumista saatetaan katua vahvastikin. "Läheisen ei pidä tästä pelästyä, vaan pitää pää kylmänä", Ristola muistuttaa.

Paitsi läheisiltä, apua voi etsiä myös vertaistukiryhmistä, maaseudun tuetuista lomista ja tukihenkilöverkostosta, Melan koulutuksista. Ja puhua rohkeasti viljelijätuttujen kanssa.

Tilanpidosta luopuminen voi olla iso identiteettimuutos. Etenkin karjatilalliselle työ on usein ollut koko elämä. Siitä on voinut puuttua ystävät ja harrastukset. "On ongelma, jos on elänyt vaan tilanpidolle. Sen loputtua voi tipahtaa yksinäisyyteen", Ristola sanoo.

"Maanviljelijät ovat työllistyneet melko hyvin monipuolisen ammattitaitonsa ansiosta", Ristola kertoo. "Palkkatöissä onkin yhtäkkiä vapaa-aikaa ja saa uusia työkavereita. Pääsee lomalle, eikä tarvitse miettiä, miten lomittaja pärjää eläinten kanssa."

Pikkuhiljaa uutta löytyy kyllä, mutta lamaantumisvaihe voi yksinäisellä kestää pidempään.

"Mitä kauemmin on yksin, vaikka pariskuntanakin, sitä korkeammaksi kasvaa kynnys lähteä sosiaaliseen toimintaan mukaan", Ristola sanoo. "Siksi lähimmäisen hyvä teko olisi napata kiinni luopuvasta naapurista tai kyläläisestä. Pyytää vaikka iltalenkille tai kahville, eikä lannistua ensimmäisestä kieltäytymisestä. Toinen varmasti osaa arvostaa tarjoustasi myöhemmin."

Toki joku haluaa olla alkuun yksin, tällekin on hyvä antaa tilaa. Sosiaalisuuden aika saattaa tulla myöhemmin. "Olemme siinäkin suhteessa erilaisia. Joku prosessoi itsekseen, toinen puhuu alusta alkaen muille."

Kun aikaa kuluu, ihminen alkaa sopeutua uuteen tilanteeseen. Alkulamaannuksen hellittäessä antaa mahdollisuuden uudenlaisille virikkeille tai uusi työ tuo erilaisia ajatuksia.

Mieli selkiytyy, kun oppii huomaamaan uuden tilanteen hyviä puolia. Siitä lähtee nousu-ura.

Pirjo Ristolallakin on luopumisen aika edessä, sillä hän jää eläkkeelle elokuussa.

"Tällä hetkellä odotan sitä. Sitten on enemmän aikaa ystäville, mökkeilylle ja harrastuksille. Mutta varmasti myös haikeus vielä iskee, sillä olen työorientoitunut ihminen. Onneksi olen pystynyt käsittelemään asiaa jo etukäteen."

Eläkkeelle jäämistä miettiville viljelijöille hän vinkkaa, että jos ei ole ollut mukana missään yhdistys- tai harrastustoiminnassa, niin kannattaa jo etukäteen hakeutua porukoihin.

"Niin ei jää tyhjän päälle, kun eläkkeelle siirtymisen aika koittaa."

Juttu on alun perin julkaistu kuukausiliite Kantrin huhtikuun 2023 numerossa.