Puoli miljoonaa suomalaista muutti maalta kaupunkiin noin 50 vuotta sitten – yksi tekijä selittää, miksi yritykset hillitä muuttoaaltoa epäonnistuivat
Päästimme 1960–1970-luvuilla maaseudun työvoimareservin Helsinkiin ja Ruotsiin, ja nyt väkeä ei riitä tehtaisiin. Olisiko jotain voitu tehdä toisin?
Ruotsiin muutti satojatuhansia suuriin ikäluokkiin kuuluneita suomalaisia. Kuva: Timo FilpusPuoli miljoonaa työikäistä muutti Suomen maaseudulta kaupunkeihin ja Ruotsiin 1960–1970-luvulla. Määrä ei jää kauas Helsingin väkimäärästä tai Turun, Tampereen ja Jyväskylän yhteenlasketusta asukasluvusta.
Suomen historian professori Pertti Haapala Tampereen yliopistosta muistaa ajan elävästi.
”Puolet ikäluokkani opiskelijoista oli kotoisin maaseudulta. He tavallisesti sanoivat lähdön syyksi, että navettatyöt eivät kiinnostaneet. Lisäksi monelle oli ensi kertaa tarjolla koulutusmahdollisuuksia.”
Todellakin. Karkeasti puolet suurista ikäluokista – noista paljon puhutuista boomereista – muutti maalta pois äärimmäisen nopeassa tahdissa lähinnä työttömyyden vuoksi.
Nyt töitä taas olisi, mutta tekijöistä on puute.
Ymmärrämme maaltapaon syitä paremmin, kun käännämme historiankirjan sivuja hieman taaksepäin.
Haapalan mielestä historiassamme on kaksi sankariteoiksi miellettyä asutustoimea, joiden tarkoitus oli hyvä mutta lopputulos pitkällä aikavälillä huono.
”1920- ja 1940-luvuilla synnytettiin suuret määrät pientiloja, joista ei sitten saanut elantoa. Talous- ja elinkeinopolitiikan näkövinkkelistä se oli harmi.”
Vuosisadan alkupuolella maanlunastuslaki eli niin sanottu Lex Kallio antoi torpparien lisäksi muillekin mahdollisuuden saada viimein oman tilan.
Sotien jälkeen taas siirtoväki ja rintamamiehet piti asuttaa.
Monilla heistä oli juuret maalla, joten pientilan perustaminen oli luonnollinen ja monille mieluinen tapa päästä uuden elämän alkuun.
”Tulevaisuutta ei osattu ennustaa riittävän hyvin, vaikka jotkut jo 1940-luvulla varoittelivat seurauksista”, Haapala muistuttaa.
Maatalouden nopea koneellistuminen ja tuottavuuden kasvu loivat ylitarjontaa ja vähensivät käsiparien tarvetta nopeasti 1960-luvulla. Nuorille jäi vaihtoehdoksi muutto kaupunkiin töihin tai opiskelemaan.
Suomi teollistui voimakkaasti 1950-luvulta alkaen, mutta työtä antavat investoinnit suuntautuivat pääasiassa kaupunkeihin.
”Suurin syy oli kuljetuskustannuksissa. Autoilijasta voi tuntua nykyään bensapumpulla, että polttoaine on kallista. Todellisuudessa tavaroiden kuljetus maksoi kilometriä kohden paljon enemmän ennen kuin nykyään, ja sen vuoksi teollisuus keskittyi suuriin kaupunkeihin”, sanoo ennustepäällikkö Janne Huovari PTT:stä.
Hän lisää, että maa oli vielä 50 vuotta sitten edullista kaupungeissakin. Niinpä suuria teollisuuslaitoksia saatettiin rakentaa aivan kaupungin keskustaan.
Valtiovalta yritti parhaansa mukaan hillitä maaltapakoa tukemalla maakuntien teollisuutta. Hyvä esimerkki oli valtion vuonna 1965 perustama Kemijärven sellutehdas, joka lakkautettiin 2008.
”Siitä ei koskaan saatu kannattavaa, vaikka fuusiojärjestelyin tulosta kaunisteltiinkin”, Haapala toteaa.
Veikko Vennamo kasvatti suosiota vaatimalla työtä maaseudulle, ja sitä todella yritettiin. Kehitysaluetuilla ja -rahastolla synnytettiin muun muassa tekstiiliteollisuutta, mutta usein tuotanto näivettyi markkinoiden puutteessa.
Huovari pohtii, että 1960-luvulla alueellisella tukipolitiikalla haaskattiin rahaa ja resursseja usein kannattamattomiin kohteisiin ympäri maata, kun tuolloin olisi pitänyt investoida vahvemmin eteläiseen Suomeen.
”Tukipolitiikalla harvoin saadaan pysyviä ratkaisuja, ellei toiminta itsessään ole kannattavaa.”
Etelä-Suomessakaan tilanne ei ollut välttämättä ruusuinen.
Moni lähti etsimään onneaan Ruotsista eikä enää palannut. Ruotsissa oli työvoimapula, ja väkeä houkuteltiin Suomesta muun muassa paremmilla palkoilla.
Suomi-neidosta iskettiin verta. Sekä vuonna 1969 että 1970 arvioidaan muuttaneen Ruotsiin 40 000 suomalaista, eli liki yhtä paljon kuin Suomessa syntyy nykyään vuodessa lapsia.
Kaikkiaan viranomaiset kirjasivat parin vuosikymmenen aikana noin 320 000 muuttoa länsinaapuriin – tosin jotkut ovat voineet muuttaa useampaan kertaan, joten todellinen pääluku lienee pienempi.
Muuttovirta jatkui senkin jälkeen 1980–90-luvuilla mutta hiljeni vähitellen.
”Ruotsi kasvoi eturintamassa Suomeen verrattuna, ja tulimme noin 20 vuotta perässä”, toteaa Huovari.
Nykyään teollisuus investoi tai ainakin harkitsee investointeja eri puolille maata maaseudulle – päinvastoin kuin 1960–70-luvuilla. Tarvittaisiin se puolen miljoonan ihmisen työvoimareservi, mutta vähempikin auttaisi.
”Palveluammatit ja korkeaan osaamiseen perustuvat ammatit ovat keskittyneet kasvukeskuksiin, kun taas teollisuudessa keskittymisen edut on menetetty äärimmäisen halvoiksi muuttuneiden tavarakuljetusten vuoksi”, Janne Huovari sanoo.
Hänen mukaansa on mahdotonta tietää, kuinka ihmiset loppujen lopuksi valitsevat asuinpaikkansa tulevaisuudessa. Työ ei sitä yksin määrittele.
”Viime vuosikymmenen aikana asuminen on keskittynyt nopeammin kuin työ.”
Huovari ei povaa tietotyöläisten muuttoa sankoin joukoin maaseudulle, ennen kuin etätyövälineet kehittyvät. Lisäksi läheskään kaikkia ammatteja ei voi hoitaa virtuaalisesti, vaikka etätöiden kirjo onkin laajentunut pandemian aikana.
”Teams ja vastaavat välineet ovat yhä suoraan sanottuna ”kökköjä”, joten työyhteisön jäseniä tahdotaan etätyövälineiden lisäksi myös tavata. Työyhteisön sijainti menettää merkityksensä vasta, kun voimme aidosti työskennellä virtuaalitodellisuudessa.”
Millaista se olisi ja milloin, ei tiedä kukaan. Ehkä kuljemme 20 vuoden kuluttua virtuaalilasit tai -laput päässä eri puolilla maata ja koemme olevamme likimain samassa tilassa.
Utopiaa? Voi olla, mutta kukapa olisi arvannut 30 vuotta sitten, että jokaisella on tietokonetta muistuttava puhelin taskussa ja yhä merkittävämpi osa autokannastamme kulkee sähköllä.
Lue lisää:
Takavuosikymmeninä koko maata kehitettiin aktiivisesti: "1980-luku oli aluepolitiikan kulta-aikaa"
Ennuste: Näin Suomi tyhjenee – väestö kasvaa enää kolmella kaupunkiseudulla
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
