Kadulla vastaan tulee ryhdikkäitä ihmisiä – monet heistä pitävät arkeaan pystyssä vain tahdonvoimalla
Elämä ei olisi täyttä, ellei siinä ei olisi myös joskus surua.
Vaikka ihmiset näyttävät ulkoapäin jaksavilta, pinnan alla mielessä käydään koko ajan taistelua jaksamisesta. Kuvan henkilöt eivät liity juttuun. Kuva: Kari Salonen24.4.202320:00
Kuin katolla kyyhöttävä lintu
Päiväni haihtuvat kuin savu,
tuska polttaa luitani kuin tuli.
Sisimpäni on kuin kulottunut ruoho.
Enää en muista syödäkään,
huokailen vain, olen pelkkää luuta ja nahkaa.
Minä olen kuin huuhkaja autiomaassa,
kuin pöllö, joka asustaa raunioissa.
Minä valvon yöni, olen yksin
kuin katolla kyyhöttävä lintu.
Minä syön leipänäni tuhkaa,
kyyneleet maustavat juomani.
Ps. 102: 4–8, 10
Tunnistatko itsesi tuosta yllä olevasta psalmista? Ehkä joku lause kolahtaa juuri sinuun. Oletko yksinäinen katolla kyyhöttävä lintu, joka katsoo elämän lipuvan ohitse? Vai maustavatko aamukahviasi kyyneleet? Tai kenties huokailet vaan, kun muutakaan et jaksa.
Toivottavasti et koe nyt näitä tunteita, mutta ehkä ne joskus ovat olleet läsnä sinunkin elämässäsi. Joskus kun sydämesi on ollut särkynyt, joku läheinen on kuollut, kun rinnalla ei ole ollut ketään, kun on menettänyt jotain tärkeää, kun on joutunut pelkäämään, että se onneton olotila on pysyvää.
Uskallanpa väittää, että jokainen ihminen joutuu joskus elämässään tuollaiseen tilanteeseen, että tuntee olevansa kuin kuihtunut ruohonkorsi: mitätön, turha osa tätä maailmankaikkeutta.
Tuo Nääntyneen ja Onnettoman Rukous on kirjoitettu noin tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua, joten surun ja epätoivon tunteet eivät todellakaan ole vain meidän aikamme vitsaus, vaan ne ovat olleet osa ihmiselämää aina.
Uskallanpa väittää, että jokainen ihminen joutuu joskus elämässään tuollaiseen tilanteeseen, että tuntee olevansa kuin kuihtunut ruohonkorsi.
Ja jostain syystä niistä tummista vesistä on kauhean vaikea kertoa muille. Suomalaiseen luonteeseen ainakin kuuluu ajatus siitä, kuinka omilla murheillaan ei saa kuormittaa muita. Varsinkin miehillä tunteista puhumista pidetään jotenkin nolona. Tästä syystä moni käy taistelua jaksamisestaan koko ajan ilman, että kukaan muu sitä tietää.
Suru, ikävä ja masennus eivät yleensä näy päälle. Kadulla sinuakin vastaan tulee ryhdikkäitä, asiallisesti käyttäytyviä ihmisiä, jotka pitävät arkeaan pystyssä tahdonvoimalla ja velvollisuudentunnolla, vaikka pinnan alla mielessä käydään koko ajan taistelua jaksamisesta.
Pahimpina hetkinä sitä saattaa silti luulla olevansa ainoa, jolla on vaikeaa. Mutta niin se ei ole. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana, vaikka sinä et sitä näekään. Ja ehkä se tieto helpottaa. Tieto siitä, että kärsiviä on paljon muitakin ja että ongelmat eivät leimaa ihmistä epänormaaliksi tai poikkeavaksi.
Ja haasteilla ja vaikeilla ajoilla on tarkoitus. Elämä ei olisi täyttä, ellei siinä olisi myös joskus surua. Suru, mielensynkkyyskin, ikävä kertovat siitä, että on menettänyt jotain tärkeää. Se kertoo siitä, mikä elämässäsi on todella arvokasta. Monesti me ihmiset nimittäin olemme sellaisia, ettemme osaa arvostaa kaikkia elämämme lahjoja ennen kuin menetämme ne.
Elämä tarvitsee siis varjoja ja valon hetkiä, jotta se pysyy mielekkäänä. Ilman pimeyttä emme tiedä, mitä on valo, ja toisin päin. Ilman menetystä ja kaipuuta emme tiedä, mitä elämäämme todella tarvitsemme. Suru voi olla vahva opettaja.
Miksi olet masentunut, sieluni,
miksi olet niin levoton?
Odota Jumalaa!
Vielä saan kiittää häntä,
Jumalaani, auttajaani.
Ps. 42:6
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
