Auttaminen lisää tutkitusti onnellisuutta, joten voisiko se olla meidän tiemme menestykseen?

Jos elämässä on rakkautta, on lopulta kaikkea. Kuva: Pexels

Pohdiskelin tyttäreni kanssa hyvinvointivaltiota. Hänen piti kirjoittaa aiheesta lukion essee. Jos talous tiukkenee, verovarat pienenevät ja väestöllinen huoltosuhde kasvaa, mistä palveluista voisi nipistää ja millä ehdoilla?

Pohjoismainen hyvinvointivaltiomme takaa, että voimme pitkälti luottaa yhteiskunnan pitävän meistä huolta ja olevan siten jokaisen kansalaisen viime käden turvaverkko. Tyttärellä oli ideoita ja näkemystä hyvinvointivaltion uudistamiseksi. Itse koin enemmän ahdistuvani. Mahdoton tehtävä. Onneksi en ole päättäjä.

Keskustelun jälkeen jäin pohtimaan sitä, miten tärkeää olisi, että päätöksiä tekisivät toisaalta idearikkaat nuoret ja toisaalta elämänkokemusta omaava vanhempi sukupolvi. Demokratia onneksi periaatteessa mahdollistaakin tämän.

Jäin myös miettimään viimeisintä työmatkaani Angolaan. Angolan pitkästä ja verisestä, järkyttävästä sisällissodasta ei ole pitkä aika. Maa on valitettavan korruptoitunut, ja lapsikuolleisuus on todella korkea – muutamia haasteita mainitakseni. Iäkäs angolalainen naisopettaja, jonka kanssa juttelin pitkään, kertoi kokevansa suurta toivottomuutta maan haasteiden edessä. ”Toivoa pitää kuitenkin yllä se, ettei meitä unohdeta.”

Toki kehitystäkin on tapahtunut, ja siinä voimme olla mukana auttamassa. Esimerkiksi yhteisöjen kehittäminen ja lasten pääsy kouluun ovat tärkeitä tekijöitä vakaamman ja turvallisemman tulevaisuuden polulla.

Kolonialismin ja sisällissodan vuoksi angolalaiset voisivat tosiaan olla katkeria ja synkkyyteen vajonneita. Niin ei kuitenkaan ole. Toivottomalta tuntuvien tilanteidenkin keskellä he ovat ystävällisiä, iloisia ja aina valmiita jakamaan omastaan. Haasteet ovat todellisia, mutta lannistuminen ei auta. Toisista välittäminen ja huolenpito näkyvät ja tuntuvat. Jos on rakkautta, on lopulta kaikkea.

Katselin suosittua amerikkalaista Netflix-sarjaa nuoremman tyttäreni kanssa.

Sarjassa on hyvin toimeentulevan oloisia perheitä, joissa vanhemmat ovat kuitenkin onnettomia eivätkä esimerkiksi tiedä lainkaan, missä heidän lapsensa viettävät aikaansa. Vastakohtana on perheitä, joissa on näkyviä ongelmia ja taloudellista ahdinkoa mutta joissa lapset ja vanhemmat ovat tiiviisti samaa perhettä. Tyttäreni totesi osuvasti: ”Siellä, missä on puutetta, on usein enemmän iloa ja rakkautta.”

On tutkittu, että varallisuuden kasvu lisää onnellisuutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Samoin on tutkittu, että muiden auttaminen lisää onnellisuutta.

Voisiko siis tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskunnan menestystekijä olla se, että jaamme – niin yhteiskuntana kuin yksilöinä – enemmän omastamme ja autamme, koska kaikki hyvä palaa takaisin. Lähimmäinen on sekä vieressä oleva ihminen että kauempana oleva lähimmäinen.

Kurkkasin vanhemman tyttäreni esseetä haluten nähdä, mitä hän lopulta oli keskustelumme jälkeen siihen kirjoittanut. Hänen esseensä päättyi toteamukseen siitä, miten keskeistä on yhtenäisen yhteiskunnan säilyttäminen. Toivottavasti näemme, miten paljon meillä on hyvää.

Kirjoittaja on pitkään Nepalissa ja Senegalissa työskennellyt Suomen Lähetysseuran lasten oikeuksien asiantuntija, joka uskoo siihen, että jaettu suru puolittuu ja ilo kaksinkertaistuu.