”Työnnän kaikki muistot väkipakolla navetan oven taakse” – lukijat kertovat, miltä lehmistä luopuminen tuntui

Kun lehmät lähtevät viimein, on olo monesti sekä surullinen että helpottunut. Kuva: Johannes Tervo

Auringon säteet tuntuvat poskella, jostakin verhon raosta ne pääsevät huoneeseen. Painan herätyskellon napin alas, turhaanhan se soittaa. Monet vuodet olen herännyt samaan aikaan, talvella pimeään ja kylmään aamuun, kesällä lämpöön ja aurinkoon. Tänään on erilainen aamu.

Ylösnoustessa katson ulos, tuvan ikkunasta tulvii kesä sisään. Maisema on kasvanut kiinni minuun. Vaikka en katsoisi, näen kaiken, myös kaiken, mikä on muuttunut, vuosien aikana tai yhdessä hetkessä.

Lattia narahtaa tutusti. Talo elää samaa elämää kanssani, ottaa aamukankeiden jalkojeni askeleet vastaan hellästi kuin kannustaakseen eteenpäin.

Ulko-oven takana odottaa laulu. Mikä pirskahteleva ilo ja kiihkeys siitä kuuluukaan! Pääskyset ja peipot, västäräkit ja varpuset, jossakin kuovi huutaa kevättä.

Multa tuoksuu. On kuin huimaan kasvuun lähtenyt nurmipelto nostaisi maan alta sinne talven aikana kerääntyneen kasvamisen voiman ja sen mukana maaperän uhkean tuoksun. Ja jossakin siellä, pellon takana, metsän reunassa, minua odottaa lauma.

Yö on ollut viileä. Joesta noussut usva yrittää pinnistellä aurinkoa vastaan varjopaikoissa, kohta se on hävinnyt taistelunsa.

Tuli syttyy vesipadan pesään ensimmäisellä yrityksellä. Kuinkahan monta kertaa olen tähän kyykistynyt, raapaissut tulitikun ja katsonut kuinka tuohi alkaa käpertyä tulen voimasta. Lasken aamujen määrää.

Astun navettaan, siellä on hiljaista. Vasikoiden karsinat ovat tyhjät, vielä siivoamattomat. Kärpäsiä surahtelee ikkunoilla, lanta tuoksuu.

Avaan ovet pelloille ja näen ruskean ja valkoisen kirjavat kyljet, keltaiset merkit korvissa ja häntien heilahdukset. Ensimmäisestä kutsustani ne nousevat ja lähtevät kohti minua, emäntäänsä.

Jonossa ne saapuvat, isot vatsat täynnä vihreää ruohoa, utareet heiluen, pää nyökytellen raskaiden askelten tahdissa. Siinä ne tulevat, isot eläimet, lehmän katse silmissään, tietämättä tulevaa. Niiden mukana kulkee rauha, elämän ja elämisen yksinkertaisuus.

Aistin jokaisen liikkeeni, sen tuttuuden ja kivun, työn tuoman nautinnon. Käteni koskettaa lämmintä kylkeä, pyyhkii utaretta, kuiskailen tuttuja sanoja, helliä.

Vereni sykkii samaan tahtiin virtaavan maidon kanssa, kuusikymmentä kertaa minuutissa, lypsykone antaa sille tahdin. Katson kättäni, joka lepää kiiltävän karvan päällä. Muistan nuoren käden, kiiltävän sormuksen ja notkeat nivelet. Onhan kädessäni voimaa, vaikka iho on hauras ja kullan kiilto himmentynyt.

Vielä tämän kerran polvistun lehmien parteen, niiden viereen jotka ovat antaneet minulle jokapäiväisen leipäni, lohtuni, iloni ja suruni.

Suljen navetan oven, aina se on ollut raskas ja liian tiukka karmeihinsa, tänään nojaan sen kuluneisiin lautoihin koko voimallani, työnnän kaikki muistot, elämän, työn, väkipakolla oven taakse ja vihdoin saan sen suljettua.

Vielä tänään tulee miehiä, vieraita ja voimakkaita, taitaviakin. Avaavat oven ja päästävät muistot avoimesta ovesta, turhaan yritän niitä lukita sisään. Pujottavat pehmeän köyden sarvien tyveen, sanovat: "Noh, mennäänpä sitten".

Ja niin ne lähtevät, mitäpä muuta voisivat, hyvinkasvatetut naudat.

Lähtöä minä en katsele, muut hoitavat sen. Astun tupaan, tänään en keitä aamukahvia. Kaivan vanhan lipaston uumenista pullon, mistä lie uudenvuodenjuhlasta säästyneen. Korkki poksahtaa. Onko nyt juhlan vai surun aika? Vapaus raskaasta työstä vai jatkuva ikävä johonkin mitä ei enää ole?

Otan nojatuolista tyynyn, kuluneen ja kirjaillun. Painan sen kasvojani vasten ja haistan hien, työn ja auringonpolttaman ihon. Käperryn lattialle auringonläikkään, pehmeä tyyny raskaan pääni alla. Suljen silmäni enkä kuule kesän ääniä enää.

Marketta

Kesällä 2016 olimme isännän kanssa loma-ajelulla. Yhtäkkiä ilman ­ennakkovaroitusta hän kysyi mitä aion tehdä isona. Vuoden päästä lähtisivät lehmät ja koko entinen elämä niiden mukana.

Olimme pyörittäneet keskikokoista lypsykarjatilaa Etelä-Savossa kolmisenkymmentä vuotta ja eläkeikäänkin olisi vielä vuosia. Koulutukseni sekä työkokemukseni olivat karjatalouteen. Ikää oli 56 vuotta. Mitä minä tekisin? Opiskelisin muutaman vuoden uutta ammattia ollakseni työelämässä muutaman vuoden?

Vuodenajat seurasivat toisiaan, kunnes elokuussa 2017 navetta tyhjeni viimeisistä ammujista. Suuren osan karjaamme saimme myytyä nuorelle viljelijälle, joka oli rakentanut uuden, ison pihaton. Tuntui hyvältä, että lehmämme pääsivät jatkamaan elämäänsä, sillä olimme vuosien mittaan saaneet nostettua karjamme tuotostasoa ihan hyviin lukemiin.

Seuraavien viikkojen aikana pesin navettaa ja siivosin tuotantorakennuksia. Olo oli tyhjä. Kuka minä olin? Olin ollut ylpeä voidessani sanoa itseäni maatilan emännäksi. Tiedän, miten paljon siinä pitää osata ja hallita asioita. Arvostin tekemääni työtä. Nyt piti keksiä jotain uutta.

Soitin tutulle siivousalan yrittäjälle, että olisin vapaa. Muutaman viikon päästä olinkin jo aloittelemassa uutta uraani siivoojana. Työn oppi nopeasti ja totesin, ettei siinä juuri ole haasteita. Teemme töitä monenlaisissa kohteissa, joten vaihtelua kyllä tulee. Mutta ”entiseen elämään” verrattuna olo on lattea!

Lehmien kanssa piti koko ajan opetella uutta, lukea niiden olotilaa, seurata terveyttä ja hyvinvointia. Ja siinä sai palkinnon, kun terveet lehmät lypsivät hyvin ja vasikoista kasvoi entistä parempia yksilöitä.

Lisäksi annan suuren arvon sille, että saimme kasvattaa lapsemme elävällä maatilalla. He oppivat tekemään työtä ja tarttumaan monenlaiseen hommaan. Uskon heidän oppineen kunnioittamaan luontoa ja saaneen tietoa elämän perustasta.

Tunnen surua siitä, että lapsenlapsemme eivät enää voi syöttää vasikoita, kerätä pahnapaaleja pellolta, opetella polkemaan rehua traktorilla tai lypsämään. Kaipaan myös kesäaamuja, kun laiskat lehmät eivät huutamalla tulleet lypsylle, vaan ne piti hakea metsästä.

Ensimmäisenä keväänä ajaessani töihin kaupunkiin aamuviideltä, tunsin menettäväni kevään ja kesän tulon! Mennä kaupunkiin! Olla sisällä töissä koko päivä! Ei kuulla tai nähdä kurkia ja joutsenia, jotka tulevat kesäksi näihin maisemiin.

Olin kateellinen niille, jotka lähtivät pellolle töihin. Koin jääneeni ulos entisestä ”viiteryhmästäni”. Samalla olin menettänyt oman ajankäyttöni hallinnan. Työpäivät tilallamme olivat olleet pitkiä, mutta ajankäytön sai sentään suunnitella itse.

Lypsykarjan hoito oli tietysti raskasta työtä. En tiedä, olisinko jaksanut sitä vielä nämä viimeiset seitsemän vuotta. Mutta fyysinen kunto pysyi hyvänä ilman kuntosalijumppaa. Sanotaan, että siivoustyö on raskasta, mutta sitä ei voi verrata navettahommiin. Maatilan työ kuluttaa ja käy niveliin, mutta sen loppumisen jälkeen kuntoni on laskenut yhdessä työmotivaationi kanssa. Odotan eläkeikää ja vapautta päättää taas aikani käytöstä.

Koen olleeni rikas, kun saimme pääosan työelämästämme tehdä omalla tilalla. Se oli kokonaisvaltaista elämää, jossa työ, perhe, harrastukset ja vapaa-aika limittyivät toisiinsa.

Kaarina

Se aamu koitti, se päivä, josta olin nähnyt painajaisia pitkän aikaa. Sydän hakkasi.

Perheenjäseneltä olin kuullut, että tämä olisi virhe. Ja nyt se oli peruuttamatonta. Oksetti ja mahassa kiersi.

Lehmät lähtivät. Tuntui, kuin olisin pettänyt rakkaat ystävät, parhaat työkaverit ikinä. Lempeät silmät ja ymmärrys, se niistä ystävistä huokui.

Paha olo kesti kauan. En pystynyt itkemään, en ollenkaan. Ehkä se olisi auttanut.

Pesin navetan vasta puolen vuoden päästä, ajattelematta yhtään mitään.

Pikkuhiljaa olen siivoillut ja hävittänyt kaiken, mikä liittyy lehmiin ja tekemääni työhön. Valokuvia puhelimesta tai muualta en halua vieläkään katsoa.

Huomaan, etten muista juuri mitään niistä kymmenistä vuosista, joina sain olla työssäni. Ehkä olen ollut niin lujilla, etten ole sitä edes huomannutkaan.

En ole ollut koskaan emäntä. Karjanhoitajayrittäjäksi olen itseni ­mieltänyt.

Nyt en ole enää työelämässä. Saan voimaa luonnosta ja siitä, että pystyn nyt tekemään sellaista, mitä en työurani aikana ole pystynyt. Eläinrakkaus ja kunnioitus maaseutua kohtaan pysyvät minussa aina.

Kielo

Navetta hiljeni syksyllä 2022. Jo ennen maailman kriisejä ja kustannusten yletöntä nousua olimme pohtineet, miten selviäisimme seuraavasta talvesta lehmien kanssa.

Terveydelliset syyt ovat vaikeuttaneet raskaan työn tekemistä jo pitkään. Lomituspalvelut huonontuivat eikä lomittajia enää saanut tarvittaessa sijaisapuunkaan. Rakennusten ikä ja kunto ovat lopussa eikä investointeihin ole halua eikä rahaa. Uusi viljelytukikausi on selvästi heikentämässä mahdollisuuksia jatkaa entisellään.

Apua on antanut Välitä viljelijästä -neuvonta ja Wikli Groupin huippuammattilaiset. Ilman apua ei tätä ruljanssia olisi selvittänyt kukaan omin voimin.

Mitä jää jäljelle? Oman terveyden hoito. Kaikki iänikuiset rästityöt, mutta nyt ilman kiirettä ja kelloon katsomista. Vanhusten hoito. Helpotus. Elämä.

Entinen lypsäjä

Asuin vanhempieni kanssa 50-vuotiaaksi, isän kuolemaan saakka. Siihen asti kotonani oli nautakarjataloutta, lehmiä ja lihakarjaa, kokonaispääluvun ollessa parhaimmillaan lähemmäs 50.

Tilaa hoideltiin oman perheen voimin. Sisareni lähdettyä omille teilleen ja vanhempieni ikääntyessä karjanhoitotyöt keskittyivät vastuulleni enenevässä määrässä. Jopa siinä määrin, että kun tuli puheeksi, että en ole koskaan ollut avioliitossa, minulle sanottiin: ”Olet ollut avioliitossa kotitilasi karjan kanssa.”

Tosiasiahan on, että rehellisesti sanottuna rupesin uupumaan töitteni alle. Onneksi eivät karjanhoitotyöt jääneet tekemättä, eläimet saivat hoitonsa loppuun asti.

Pitkään sairastelleen isäni lopultaan hyvinkin äkkinäinen kuolema johti asioitten uudelleen arviointiin. Talousasiantuntijoitten karu arvio oli, että viisikymppisen poikamiehen ei ole mielekästä jatkaa tilan pitoa ja ruveta sitä lunastamaan.

Ehdotettiin peltojen vuokraamista, mikäli vielä siinä vaiheessa ei haluta tilaa myydä. Valittiin vuokraus, mikä tarkoitti karjasta luopumista.

Minutkin tilanne johdatti uusiin tehtäviin, joten olosuhteitten edessä karjasta luopuminen oli helppo ratkaisu. Mielen valtasi syvä kiitollisuus, että karja saatiin hoidettua kunniallisesti, ilman laiminlyöntejä loppuun asti.

Selvähän se, että tiettyä haikeuttakin oli ilmassa, mutta karujen tosiasioitten edessä oli helpotus, kun viimeinen nauta talutettiin aprillipäivänä 1998 autoon.

Tässä tilanteessa tuohon aikaisemmin mainitsemaani aviojuttuun viitaten totesin: ”Minäkin olen ollut aviossa ja kerran eronnut, kun aprillipäivänä navetasta viimeinen nauta talutettiin karja-autoon”.

Varsinkin viimeisinä vuosina karja sitoi niin, että kodin ulkopuolelle pääsi toimittamaan vain pakolliset asiat.

Avioero

Kirjoitukset on alun perin julkaistu kuukausiliite Kantrin huhtikuun 2023 numerossa.