Ruokapöydässä elämä rönsyilee

Ruokailuhetki. Seesteinen tapahtuma, jossa nautitaan rauhassa ruoan mausta ja seurustellaan sivistyneesti. Todellisuus poikkeaa hieman ideaalista.

Yksi aloittanut esiteini-iän kasvupyrähdyksen. Nappaa ohimennen paketillisen ruisleipää poskeensa ja kysyy sitten, mitä on ruoaksi. Toinen hifistelee syömisen suhteen ja boikotoi milloin rasvaa, milloin tomaatteja. Haluaisi kokata mitä kummallisimpia tubettaja-idolien reseptejä.

Kolmas, jonka mielestä vääränlaisen suutuntuman ruoan voi nostaa äidin lautaselle pureskeltuna ja ruokailuvälineiden kirjon pitää olla katettuna juuri oikein hänen lautasensa ympärille.

Despootti-äiti komentaa puhelimen akkuparkkiin, nostaa Aku Ankan sivuun ja laittaa Pikku Kakkosen tauolle. Väen haaliminen pöydän ääreen suunnilleen samaan aikaan onnistuu, aloillaan istumisen kanssa onkin jo vaikeaa. Anti-esimerkillinen toimintani ei auta, tiskikonehan täytyy tietysti tyhjentää ja pari muuta askaretta suorittaa ennen asettumistani.

Toivotetaan hyvää ruokahalua. Rönsyilevään puheenpulputukseen jaan puheenvuoroja, jotta kaikki tulevat kuulluiksi. Kuvun täytyttyä vieno kysymykseni ”mitä unohtui?” riittää. Astiat siirtyvät tiskikoneeseen ja kiitos ruoasta lausutaan.

Kaikesta kaoottisuudestaan huolimatta uskallan toivoa ruokailuistamme jäävän myönteinen muistikuva. Äidin tekemä, yleensä jopa kelvollinen ruoka. Avoin, polveileva, hilpeäkin keskustelu. Opitaan ohimennen käytöstapoja. Vietetään yhdessä aikaa. Ravitaan keho ja sielu. Aika hyvä näinkin, sanoisin.