Menestymisen avain löytyy harjoittelemalla tietyn määrän tunteja, arvioi ruotsalainen psykologi – menestymiseen tarvitaan myös onnea
Menestyksen salaisuus löytyy jostain lahjakkuuden ja työn jatkumolta, kirjoittaa Miika Hynninen Hengähdyspaikka-kolumnissaan.
Yleisurheilussa menestyminen paljon harjoittelua mutta ehkä myös hitusen tuuria. Kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelä harjoitteli Liikuntamyllyssä Helsingin Myllypurossa vuonna 2019. Kuva: Jarno MelaLahjattomat harjoittelee. Kyseiseen lauseeseen tiivistyy sekä kulttuurista mytologiaa että sukupolvelta toiselle siirtyvää asennekasvatusta. Joka niemestä, notkosta ja saarelmasta löytynee myyttisiä hahmoja, jotka ovat olleet vailla vaivaa ylivertaisia omissa lajeissaan.
Lapsuuteni kotikylän legenda oli Kaitsu – loputtoman lahjakas yleisurheilija, jolle ei löytynyt vertaa koko piirikunnasta. Erään kerran 1980–90 -luvun taitteessa viisitoistavuotiaiden poikien piirinmestaruuskisojen korkeushyppypaikalla juhlittiin voittoa tuloksella 180 cm, kunnes kävi ilmi, ettei Kaitsu ollut edes aloittanut kisaa.
Paikallinen puuhamies kävi hätäisesti huutelemassa Kaitsun kisapaikalle pukukopin takaa tupakalta. Korkeuspaikalle saavuttuaan Kaitsu riisui purkkarit jaloistaan, kääri farkun lahkeet ylös – ja huolimatta siitä, että housujen sivulla jäi heilumaan pitkä avainketju –, ylitti aloituskorkeutensa kevyesti ja voitti kisan. Ainoalla hypyllään, paljain jaloin ja kylmiltään.
Keihäänheiton moninkertainen arvokisamitalisti, lajilegenda ja suomalaisen miesmytologian kulttihahmo, Seppo Räty kirjoitti takavuosina blogissaan harjoittelusta. Rädyn mukaan nuoret urheilijat voidaan karkeasti jakaa lahjakkaisiin, lahjattomiin ja niihin, jotka ovat siltä väliltä. Hänen havaintojensa mukaan jälkimmäisistä tulee useimmiten huippuja. Hän toteaa, että lahjattomimmat harjoittelevat kaikista sitkeimmin.
Tavallaan siis sanonta ”lahjattomat harjoittelee” pitää paikkansa. Räty kuitenkin muistuttaa, että myös kyky harjoitella on lahjakkuutta. Erityisesti kestävyysurheilun puolella kyky harjoitella määrällisesti paljon ja palautua siitä seuraavaan harjoitukseen on tunnettu menestystekijä.
1990-luvulla ruotsalainen psykologi Anders K. Ericsson määritteli 10 000 tunnin taikarajan, joka on avain menestykseen. Teorian mukaan huippu-uran taustalla on 10 000 tuntia harjoittelua ennen ammattilaisuutta. Ericsson pohjasi väitteensä tutkimuksiinsa viisivuotiaana aloittaneiden viulistien urakehityksestä. Ammattiviulistit saavuttivat 10 000 tunnin tason kahteenkymmeneen ikävuoteen mennessä.
Menestyksen salaisuus löytyy jostain lahjakkuuden ja työn jatkumolta. Harjoitus tekee mestarin laadukkaasti toteutettuna sopivan lahjakkaasta yksilöstä.
Menestysmatkalla tarvitaan aina myös onnea. Ericssonin tutkimuksessa vain 4000 tuntia harjoitelleet viulistit saavuttivat hyvän harrastelijatason. Kaikista ei kuulukaan tulla huippuja. Hyvä niin – usein keskinkertainenkin on kyllin hyvää.
Kirjoittaja on vankilapastori Miika Hynninen.
Lue lisää:
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
