Saamenmaan tunturiviljelijöitä on enää muutamia – 200 vuotta perheellä olleelle tilalle ei näy jatkajaa

Marie Anne Kumpulaisella on äitinsä Rávdná Vanhapihan kanssa tiivis ja lämmin suhde. Seuranaan kaksikolla on 13 koiraa, joista pienin mahtuu hyvin syliin. 

Hiljalleen sinertyvä taivas kertoo uuden päivän alkavan keskellä pohjoisen puutonta tunturimaisemaa. Lumi narskuu jalkojen alla ja pakkanen paukkuu yli 20 asteessa. Suomen raja siintää kymmenen kilometrin päässä pohjoisessa.

Moottorikelkan pärinä rikkoo hiljaisuuden Hetasta Koutokeinoon kulkevalla tiellä. Sieltä saapuu punaposkinen, pitkään kelkkatakkiin pukeutunut Marie Anne Kumpulainen. Hän elää yhdessä äitinsä Rávdná Vanhapihan kanssa pienellä maatilalla Šihccajávrella tuntureiden keskellä.

Kumpulainen on yksi viimeisistä Saamenmaan tunturiviljelijöistä, joka pitää yllä perinteistä elämäntapaa sähkölinjojen ja teiden ulottumattomissa.

”Ajattelin viedä eläimille heinää samalla reissulla”, Kumpulainen sanoo ja alkaa sitoa paksua narua 500 kiloa painavan heinäpaalin ympärille, jotta saisi kiskaistua sen kelkan avulla rekenä toimivan muovilevyn päälle.

Kumpulainen tekee heinänhakureissun viitisenkymmentä kertaa talven aikana. Tien varresta kotitilalle on matkaa 14 kilometriä. Kesällä kapean ja kuoppaisen maastotien voi kulkea vain nelivedolla tai mönkijällä.

Puolen tunnin kelkkamatkan jälkeen olemme perillä. Tila näyttää kuin pieneltä kylältä vajoineen ja eläinsuojineen. Aitoja ja rakennusten seiniä peittää kristallinohut kuura.

Kyllähän se välillä ottaa päähän, kun pitää tuulessa ja tuiskussa mennä ulos.

”Isoisoisäni Elias Ylitalo tuli tänne perheineen Muotkavaarasta Suomen puolelta 1800-luvun alussa ja siitä asti tämä tila on kulkenut suvussa”, saamelaisnainen kertoo.

Sukujuuret Suomen puolelta ovat tuoneet mukanaan kielen. Kumpulainen puhuukin äidinkielensä pohjoissaamen lisäksi suomea ja norjaa.

Sukutilalla on aiemmin asunut enemmän väkeä, mutta nyt jäljellä on enää kaksi naista. Kumpulaisen äiti Rávdná Vanhapiha on 84-vuotias ja syntynyt tilalla. Synnyinmökki poltettiin Lapin sodan aikaan muiden rakennusten mukana. Vanhapihan mies ja naapurissa asunut sisar kuolivat viime vuonna. Tilan pito on nyt yksin Kumpulaisen vastuulla.

”Äiti on suurena apuna ja tekee meille ja meidän 13 koiralle ruuat joka päivä", Kumpulainen nauraa rapsutellen yhtä lemmikeistään.

Perheen ainoana lapsena eläneelle Kumpulaiselle eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntä. Koirien lisäksi elätettävänä on tällä hetkellä viitisenkymmentä lammasta, kuusi villisikaa, kanoja, neljä hiirikissaa, kolme ponia ja yksi minihevonen. Tilan parikymmentä poroa laiduntavat aidattuina lähimaastossa. Sisällä asuu lisäksi yksi chinchilla.

Sähköverkon ulottumattomissa sijaitsevalla tilalla riittää työtä. Traktoria ei ole ja valot toimivat pimeän aikaan pienellä dieselgeneraattorilla. Talvisin töitä tehdään usein otsalampun valossa. Oman haasteensa arkeen tuo nopeasti vaihtuva sää. Täällä tuulen tuntee vahvasti, kun metsää ei ole suojana. Keväällä sohjon aikaan voi mennä parikin viikkoa niin, ettei mihinkään pääse.

”Kyllähän se välillä ottaa päähän, kun pitää tuulessa ja tuiskussa mennä ulos. Mutta sellaisina päivinä en tee ulkona muuta kuin sen mikä on pakko, ruokin ja juotan eläimet ja vien polttopuut sisälle.”

Lampailla on lampolan lisäksi talvisin iso piha, jossa kulkea. Lumen aikaan on helpompaa kulkea jonossa polulla kuin upottavassa hangessa. 

Ruokakaupassa Kumpulainen käy noin parin viikon välein. Kotiin hankitaan vain perustarvikkeita, kuten kahvia, sokeria, jauhoja, margariinia ja suolaa. Suurin osa ruuasta saadaan omalta tilalta ja luonnosta.

”Syömme paljon kalaa, lampaan- ja poronlihaa ja tietysti marjoja. Välillä käyn myös riekkometsällä. Perunat ostan kaupasta. Täällä ei oikein voi viljellä mitään, koska maa on niin pitkään jäässä”, Kumpulainen toteaa.

Tilan toimeentulo muodostuu pienistä puroista. Tuloja tulee kalastuksesta, lampaanlihan myynnistä ja käsitöiden, kuten nutukkaiden, teosta. Syksyllä myydään hillaa, jos on hyvä hillavuosi.

Lisäksi Kumpulainen pitää vierasmajaa, jossa majoittuu kalastajia, metsästäjiä ja satunnaisia retkeilijöitä.

“Sääasema meillä on myös ollut täällä yli sadan vuoden ajan. Osa tiedoista kulkee nykyään automaattisesti, mutta lumitilanne ja pilvisyys pitää tarkastaa silmämääräisesti ja lähettää meteorologian laitokselle tekstiviestillä kolme kertaa päivässä.”

Muissa tilan töissä ei kelloon tarvitse katsoa. Vuodenajat ja sää kertovat, mitä pitää tehdä. Keväällä kaadetaan tunturikoivuja polttopuuksi, kesällä puut sahataan ja lumen aikana kuljetetaan kelkalla kotiin. Puuta kuluu saunan ja tuvan lämmitykseen 40 kuutiota vuodessa. Tulet pitää tehdä talvisin heti aamusta, jolloin lämpöä on välillä vain kymmenisen astetta. Kesällä korjataan aitoja, tehdään heinät ja kalastetaan. Syksyllä poimitaan marjat.

“Täällä saa olla oman elämänsä herra. Voi itse aika hyvin päättää, milloin tekee mitäkin ja missä tempossa. Aina on jotain tekemistä. Kun vaan ehtisi siivotakin välillä”, Kumpulainen nauraa.

Napapiirin pohjoispuolella taivas on avoin ja laaja. Aurinko maalaa laskiessaan pilvet syvillä väreillä. 

Punastuva taivas ilmoittaa pian saapuvasta pimeydestä. Kumpulainen lusikoi suuhunsa äidin valmistamaa porokeittoa ja pöydän ääreen istahtaa myös tuttu poromies, joka kaitsee tokkaansa lähimaastossa. Kaukaisesta sijainnista huolimatta lähes joka päivä joku poikkeaa kahville etenkin talviaikaan.

”Ei täällä yksinäistä ole, kun on äiti kaverina ja apua saan tutuilta aina kun kysyn, mutta olen vähän huono vaivaamaan ihmisiä”, Kumpulainen toteaa.

Äidin kanssa jaetaan ilot ja surut, ja kaksikko on silmin nähden ylpeitä toisistaan. Kumpulaiselle oli lapsesta asti selvää, että hän jää pitämään tilaa vanhempiensa jälkeen.

”Kyllä minä mietin, että jotain eläimiin liittyvää olisi voinut opiskella. Mutta olen kyllä saanut vanhemmiltani parhaan opin elämästä, ei sitä olisi mistään koulusta saanut hankittua."

Lähimmäksi eläinlääkärin ammattia hän pääsi ommellessaan nahkaneulalla metsästyskoirien raateleman lampaannahan takaisin paikoilleen. Eläinlääkäri antoi neuvoja puhelimessa.

”Kyllä se vähän vistoa teki, mutta pakko se oli pelastaa. Toinen lammas kuoli vammoihinsa heti, mutta tämä lammas on edelleen elossa ja jälkikasvuakin on tullut”, Kumpulainen muistelee.

Päätös jäädä tilalle on osoittautunut oikeaksi. Luonto ja vapaus palkitsevat. Elämä luonnon keskellä ilman nykyajan mukavuuksia tuo mukanaan hetkiä ja kokemuksia, joiden arvoa ei voi mitata rahassa.

”Täällä pääsee kokemaan luonnon kokonaisvaltaisesti. On hauska tarkkailla, miten riekko vaihtaa väriä vuodenaikojen mukaan ja keväisin on uutta elämää koko ajan ympärillä.”

Yksinkertainen elämä kaukana maailman konflikteista tuo mukanaan rauhan. Ainut asia, joka silloin tällöin painaa mieltä on tilan kohtalo. Kumpulaisella ei yrityksistä huolimatta ole lapsia, jotka jatkaisivat yli 200-vuotista perinnettä.

”Toivottavasti ei jäisi tyhjäksi tämä paikka. Pitäisi löytää joku, joka ei pelkää kovaa työtä ja olisi valmis asumaan täällä kaukana kyliltä. Ei sen sukulainen tarvitsisi olla, vaan joku joka viihtyisi ja haluaisi asua täällä”, hän pohtii.

Pakkanen on kiristynyt ja hengitys höyryää ulkona. Kirkas taivas on jo täynnä tähtiä, kun Kumpulainen kuskaa kyläilijän kelkallaan takaisin tienvarteen. Lumi kimmeltelee kelkan valoissa ja näyttää kuin tähtiä olisi maassakin. Hän hyvästelee lämpimällä halauksella. Elämä täällä tekee ihmisen nöyräksi luonnonvoimien edessä.

”Kyllähän sitä aina voi suunnitella tulevaisuutta, mutta olen oppinut, että parempi on ottaa päivä kerrallaan. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo eteen.”