Totuuden kuulee lapsen suusta – kuten että valkoinen iho merkitsee usein etuoikeutettua asemaa

Lapset kertovat aikuisille usein viisauksia elämästä.  Kuva: Juha Tanhua

Lopulta sekä puheessa että hiljaisuudessa tärkeintä olisi kohdata ihmiset tasa-arvoisesti sekä hyväksyvästi.

Nuorena olin hyvä väittelemään. Menestyin lukion väittelykilpailuissa ja olin aina valmis aloittamaan kiivaan keskustelun lähes mistä tahansa aiheesta. Ehkä asemani sisarussarjan nuorimpana (kylläkin kaksi minuuttia nuorinta henkilöä vanhempana) aiheutti sen, että jollakin taidolla oli pärjättävä. Isoveljeni myös nautti haastamisestani.

Isovanhempani olivat joskus ehkä huolissaan ”kärkkäästä kielestäni”, kuten asia minulle ilmaistiin, ja koettivat opettaa minulle sellaisia hieman kyseenalaisia suomen kielen sanontoja kuten ”vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa”.

Sittemmin olen huomannut, miten mukavaa on, jos ei tarvitse olla mitään mieltä. Joka asiaan ei täydy olla mielipidettä ja toisaalta juuri minun mielipidettäni ei aina tarvita.

Ongelmaksi muodostuu se, että tulee osata arvioida, milloin mielipiteelläni on väliä ja milloin ei. Kannattaako keskusteluun lähteä vai onko niin, ettei lopputuloksella ole juuri merkitystä.

Toinen puntaroitava seikka on, voinko vaikuttaa asiaan vai en. Sen pohtiminen onkin usein haastavaa. Haluaisin uskoa, että meillä kaikilla on enemmän valtaa vaikuttaa, mitä äkkiseltään ehkä ajattelisi.

Hiljaisuuskin voi joskus olla vaikuttamista. Puhumatta jättäminen. Esimerkkinä toimii parisuhteessa pidetty mykkäkoulu, joka voi olla hyvin hajottavaa vallankäyttöä. Tai pahimmillaan hiljainen hyväksyntä jollekin hirveämmälle toiminnalle kuten kansanmurhalle, josta sekä historia, että valitettavasti nykypäivä, kertovat.

Arkipäivän tilanteissa karvani nousevat pystyyn keskusteluissa, joissa puhutaan vain samoja asioita kenenkään esittämättä uusia näkökulmia vaan pitämällä vain tiukasti kiinni omasta puhumisen tarpeestaan.

Kuten tiedämme, puhuessa vain toistaa sitä, minkä jo tietää. Kuunnellessaan oppii.

Lopulta sekä puheessa että hiljaisuudessa tärkeintä olisi kohdata ihmiset tasa-arvoisesti sekä hyväksyvästi.

Tänään vaihdoin viestejä nepalilaisen ystäväni kanssa. Hän kertoi viisivuotiaan tyttärensä puhuvan minusta usein. Mikä on ainutlaatuista, sillä olen kuitenkin tavannut tytön vain kerran, hänen ollessaan vauva. On ihanaa aina kuulla heidän kuulumisiaan. Ystäväni kertoi, että viisivuotias tytär on nyt usein toivonut olevansa ”yhtä valkoinen kuin Anni-täti”. Tulin tästä hieman surulliseksi.

Pyysin ystävääni kertomaan tytölle, miten täydellinen ja kaunis hän on. Lapsena ja nuorena on joskus olo, että haluaisi olla joku muu, mutta kuitenkin omana itsenään on parasta.

Mutta viisivuotiaan tyttären lausahduksen toinen puoli on se, että valkoihoisuus usein merkitsee etuoikeutettua asemaa. Mahdollisuuksia, jotka saa valmiiksi syntyessään. Lahjapaketti, jota ruskea- tai mustaihoinen vauva ei saa.

Tässä jälleen asia, josta vaikeneminen voi tuntua helpommalta, mutta on silti astuttava vaikuttajahaarniskaan. Ja lopulta, ei isovanhempienikaan mielestä se vanha sananlasku pitänyt aina paikkaansa. Vain joskus, vähäpätöisissä tilanteissa.

Kirjoittaja on pitkään Nepalissa ja Senegalissa työskennellyt Suomen Lähetysseuran asiantuntija, joka uskoo siihen, että jaettu suru puolittuu ja ilo kaksinkertaistuu.