Ilmastonmuutoksesta kärsivät eniten ne, jotka ovat siihen vähiten syyllisiä

Ääri-ilmiöt koettelevat muualla maailmassa aivan toisella tavalla kuin Suomessa, vaikkei tulvat meilläkään harvinaisia ole. Kuva: Kimmo Haimi

Luin kambodzhalaisen kumppanimme raporttia hankkeen etenemisestä. Kyseessä on hanke, jossa parannetaan lasten oikeuksien toteutumista ilmastonmuutoksesta kärsivillä alueilla. Yllätyin lukemastani.

Meille Suomessa ilmastonmuutos on jossakin määrin kaukainen asia. Toisin on useilla muilla alueilla maailmassa. Kambodzhan raportissa kerrotaan siitä, miten lähes kaikissa perheissä on joku kuollut tai vammautunut sään ääri-ilmiöiden lisääntymisen vuoksi.

Miten satoa ei enää saada, koska kuivuus tai vastaavasti tulvat vievät sadon.

Miten moni aikuinen on muuttanut kaupunkiin ansaitakseen elantoa perheelleen ja lapset on jätetty isovanhempien hoitoon maaseudulle.

Miten koulunkäynti on vaarassa keskeytyä, koska toisaalta koulurakennukset tuhoutuvat myrskyissä, toisaalta lapset ovat sairaana entistä helpommin sillä tartuntataudit ovat lisääntyneet, toisaalta lapsia tarvitaan jälleen entistä enemmän kotitöissä vanhempien poissa ollessa ja esimerkiksi vedenhakumatkoilla, sillä puhdasta juomavettä ei ole saatavilla.

Huh. Entistä epäreilummaksi kaiken tekee se, että ilmastonmuutoksen aiheuttamista kriiseistä kärsivät eniten ne, jotka ovat sen syntyyn ja kiihtymiseen vähiten vaikuttaneet.

Ylemmän keskitulotason ja korkean tulotason maat aiheuttavat 86 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä. Matala- ja keskituloisten maiden lapset kantavat kuitenkin suurimman osan menetyksistä.

Tämän tyyppisiä raportteja lukiessani tai hankkeissa vieraillessani pohdin usein, mitä osaisin itse tehdä. Olisinko yksi niistä aktiivisista, voimakkaista naisista, jotka nousisivat puolustamaan perhettään ja olisivat kekseliäitä uusien toimeentulotapojen suhteen? Vai muuttuisinko passiiviseksi vaikeroijaksi, joka näkisi vain esteitä ympärillään ja kokisi suurta toivottomuutta?

Kaikilla meillä on elämäntaistelumme, mutta kambodzhalaisella äidillä ei ole esimerkiksi sosiaaliturvaa. Hän ei voi hakea sieltä elatusta, jos tulva vie sadon. Valtio on kyllä jakanut heikossa asemassa oleville ruokakasseja ja joissakin tapauksissa voi saada avustustakin.

Luin juuri Anneli Kannon Veriruusut-kirjan. Se kertoo nuorista naisista sisällissodan pyörteissä ja heidän valinnoistaan. Jäin taas miettimään samaa kysymystä, mitä olisin mahtanut itse osata tehdä. Elämä oli monella tapaa toivottoman raskasta ja monelle punakaarti näyttäytyi väylänä saavuttaa jotakin parempaa, ainakin ruokaa ja vaatteita. Eikä moni punakaartiinkaan liittynyt osannut lainkaan kuvitella, mihin lopulta joutui – taistelun osapuolena sotaan.

Laaja ilmastosota tai sota puhtaasta vedestä ovat toivottavasti tulevaisuuden uhkia, jotka eivät tule koskaan toteutumaan. On silti syytä toimia.

On tehtävä voitavansa omalla kohdallaan ja vaatia päättäjiltä toimenpiteitä. Myös auttaa niitä, jotka ilmastonmuutoksen vaikutuksista jo raskaasti kärsivät. YK:n pääsihteerin sanoin, olemme siirtyneet globaalin kiehumisen aikakaudelle ja mahdollisuuksien ikkuna on sulkeutumassa. Toimiako, vai sulkeako silmänsä ajatellen, ettei tämä kosketa minua?

Kirjoittaja on pitkään Nepalissa ja Senegalissa työskennellyt Suomen Lähetysseuran lasten oikeuksien asiantuntija, joka uskoo siihen, että jaettu suru puolittuu ja ilo kaksinkertaistuu.