Liikkuva linnoittaminen olisi Suomen taktiikka sodassa venäläisiä vastaan – pääesikunnan entinen tiedustelupäällikkö kertoo, mitä se käytännössä tarkoittaisi

Panssariesteiden rivistö keskellä eteläkarjalaista peltomaisemaa jatkuu silmänkantamattomiin.  Kuva: Jarno Mela

Linja kivenjärkäleitä seisoo keskellä itäsuomalaista perinnemaisemaa Virolahdella parinkymmenen kilometrin päässä Suomen ja Venäjän rajasta kuin jättiläishauen hammasrivistö.

Lohkareita on 200 kilometrin matkalla arviolta 350 000 kappaletta, ja jokainen niistä painaa noin 3 tonnia.

Tämä on vain pieni osa valtavasta rakennustyömaasta, jonka toimivuutta ei koskaan testattu käytännössä. Tarkoitus oli pysäyttää neuvostoarmeija, joka kuitenkin jumiutui heinäkuun alussa 1944 jo noin sadan kilometrin päähän 1944 Tali-Ihantalaan.

Mitä neuvostojoukoilla olisi ollut vastassa, jos ne olisivat selvinneet Salpalinjalle? Ja kuinka siellä olisi käynyt.

Ennen kuin ruvetaan jossittelemaan, katsotaan hieman, mitä maailmalla tapahtuu 2023.

Linnoittamisen uskottiin loppuneen Salpalinjaan. Suomi siirtyi sodan jälkeen vähitellen aluepuolustukseen, ja muualla Euroopassa kylmän sodan jälkeinen liennytys ja terrorismin vastainen sota vieraannuttivat maasodan uhasta.

Sitten tuli Ukrainan sota.

Siellä hyökkäyssotaa käyvä Venäjä on linnoittanut valtaamaansa alueet. On miinakentät, bunkkerit, taisteluhaudat ja bunkkerit.

Linnoittaminen ei ollutkaan vanhanaikaista.

Suomi on ollut Euroopassa harvoja maita, jotka ovat pitäneet yllä valmiutta perinteiseen maasodankäyntiin. Sellaiseen, jota käydään nyt Ukrainassa. Siihen kuuluu suojautuminen.

Pääesikunnan entinen tiedustelupäällikkö, kenraalimajuri evp., kansanedustaja Pekka Toveri toteaa, että Puolustusvoimissa ei koskaan haudattu linnoittamisen taitoa.

Se on ollut mukana myös aluepuolustuksen keinovalikoimassa aina taktiikoista ohjesääntöön.

”Puolustusvoimissa on kehitetty linnoittamista koko ajan, sillä tykistön ja raketinheittimien merkitys on kasvanut.”

Pieniä, teollisia tulisuojia on Suomessa tehty jo pitkään. Niihin mahtuu yksi taistelija tai taistelijapari. Kuva: Jarno Mela

Siinä missä venäläiset ovat Ukrainassa kaivaneet taisteluhautojen verkostoja, meillä suositaan suojakorsujen lisäksi taisteluparien poteroita. Ne on sijoitettu niin, että ne voivat tukea toisiaan tulella. Vihollisen olisi äärimmäisen työläs tuhota joka puolelta suojattuja ja maastoutettuja pistemaaleja.

”Meillä on nähty, että tuliasemassa pitää olla suoja pään päällä. Venäläiset ovat avoimissa taisteluhaudoissa Ukrainassa alttiina esimerkiksi vihollisen droneille ja kranaatinheittimille.”

Netissä pyörii paljon videoita, joissa drone vie räjähteen huomaamatta avonaisen aseman päälle ja pudottaa sen tarkasti maaliinsa.

Toveri muistuttaa silti, ettei ukrainalaisilla ole loputtomiin kranaatteja. Taisteluhautojenkin vyöryttäminen käsikranaatein ja rynnäkkökiväärein on siksi tätä päivää – ja yhä kuluttavaa kuin ennenkin.

Professori, everstiluutnantti Marko Palokangas Maapuolustuskorkeakoulusta toteaa, että Venäjä oppii virheistään. He ovat alkaneet lukea, miten Ukraina iskee. Tämä näkyy myös linnoittamisessa.

”Hersoniin on rakennettu valtavia peräkkäisiä suojia ja linnoitteita. Niissä on vahvuutta ja syvyyttä.”

Pekka Toveri näkee niissä myös kiireen merkkejä.

”Venäläiset ovat rakentaneet bunkkereita keskelle aakeeta laakeeta amatöörimäisiin paikkoihin vailla maaston antamaa suojaa.”

Lisäksi hän pitää venäläisten panssariesteitä köykäisinä.

”Venäiset ovat kylväneet muutamia satoja kiloa painavia betonitetroja maan pinnalle. Ne menevät päreiksi jo panssarin kanuunalla, ja rynnäkkövaunut ajavat niistä yli.”

80 vuotta sitten Salpalinjalla lohkareet olivat osaksi maan alla ja saksalaisilla länsirintamalla jopa kaksikolmasosaa. Niihin pysähtyisivät Leoparditkin.

Palokangas kutsuisi Salpalinjaa asemaksi eikä linjaksi. Linnoitteita oli tärkeimmällä sektorilla useassa syvyydessä, ja maastoa oli käytetty taitavasti. Parhaiten linnoitettu osa Suomenlahdelta Luumäelle oli vahvempi kuin vaikkapa Mannerheim-linja.

Bunkkerimuseossa oppaana toimiva Erkki Rikkola kertoo, että konekiväärin ruuti olisi täyttänyt ennen pitkää pienen tilan ja vienyt tajun. Siksi korvausilmaa olisi pitänyt saada maskin kautta. Kuva: Jarno Mela

Pohjoiseen mentäessä tukeudutaan yhä enemmän maastoon. Linnoitteita on lähinnä vain teiden läheisyydessä.

Suot, metsät ja vesistöt ovat yhä keskeisessä osassa Suomen puolustamisessa. Tosin nyt parantunut tieverkosto auttaisi hyökkääjää.

”Tieverkko voidaan tuhota. Olen ulkomaalaisille muistuttanut, että 80 prosenttia 1 300 kilometrin rajastamme Venäjän kanssa on suota ja metsää Kaakkois-Suomea lukuun ottamatta – eikä sekään olisi ihanteellinen hyökkääjälle’”, sanoo Toveri.

Toverin mukaan venäläiset tietävät metsä-suomaaston vaativan tällaiseen taisteluun koulutettuja joukkoja, sillä maasto estää suurten joukkojen liikkeen ja tehokkaan tulen. Siltojen ja teiden tuhoaminen sekä miinoilla suluttaminen pakottaisivat vihollisen metsätaisteluihin.

Palokangas lisää, että maaston tuntemus ja vuodenaikojen hyväksikäyttö ovat yhä tärkeä osa sotataitoa. Sillä myös ukrainalaiset ovat tasoittaneet voimasuhteita.

Salpalinjaa alettiin rakentaa talvisodan jälkeen Mannerheimin päätöksellä, koska Suomen asema oli liki epätoivoinen. Neuvostoliitto oli jakanut Saksan kanssa Euroopan ja mitä ilmeisimmin suunnitteli uutta hyökkäystä Suomeen.

Suomi oli käytännössä saarrettu, koska Saksa oli miehittänyt Tanskan ja Norjan. Ruotsi oli puolueeton mutta teki lähes kaiken, mitä Saksa pyysi.

Saksa suhtautui Suomeen nuivasti talvisodan aikana ja myös sen jälkeen. Lisäksi aseet maailmalla olivat kiven alla. Rakentaa sentään osasimme, ja Suomi teki sen kustannuksista piittaamatta. Vuonna 1941 valtion budjetista varattiin viisi prosenttia Salpalinjan rakentamiseen.

Yhteen linjaan keskittyminen ei ole tätä päivää, ja epäilijöitä oli myös 1940.

Tänä päivänä Suomi linnoittaisi niin, että hyökkääjällä on mahdollisimman vähän aikaa valmistautua siihen.

Paikalleen jämähtäminen ei Toverin mukaan enää ole järkevää edes hyvissä asemissa, kuten Salpalinjalla aikoinaan.

”Tiedustelu paikallistaa puolustusasemat, ja hyökkääjä voi varata tietyt resurssit tuhoamaan ne. Liikkuva konsepti on parempi. Kun uudet asemat nousevat nopeasti uuteen paikkaan, vastustajan on vaikea varautua siihen.”

Hän sanoo, että olennaista on siirtää taistelu itselle edullisiin maastonkohtiin. Joukot joutuvat puolustautumaan joitain päiviä myös hankalissa maastokapeikoissa, ja viivytys vaatii suojautumista.

Toisin sanoen aluepuolustuksessa viivyttäviä puolustusasemia nousisi nopeasti sinne, missä tarvetta on.

”Aluepuolustuksen idea on, että vihreä matto peittää koko maan. Puolustaja taistelee kaikkialla, eikä vihollisella olisi turvallista missään”, Toveri kiteyttää.

Liikkuva linnoittaminen on mahdollista, koska rakentaminen on muuttunut aiempaa edullisemmaksi ja nopeammaksi.

Jos Suomea uhkaisi hyökkäys, ennalta sovitut teollisuuslaitokset ryhtyisivät tuottamaan tulisuojien ja bunkkerien betoni- ja puuelementtejä – nopeasti ja paljon. Kaivinkone kauhaisee ja maastouttaa niille paikan hetkessä.

”Nykyään voidaan rakentaa elementit kymmeniin bunkkereihin samalla rahalla, joka ennen kului yhden ainoan teräsbetonibunkkerin rakentamiseen”, sanoo Toveri.

Palokangas muistuttaa, että puolustus tukeutuu osin myös kaupunki-infraan. Useimmissa kerrostaloissa on väestösuoja, jota voitaisiin käyttää myös bunkkerin kaltaisena suojana.

”Lähdetään siitä, että tukeudutaan olemassa oleviin rakennelmiin. Pääkaupunkihan on maan alla kuin reikäjuusto. Sitä pyrkisivät käyttämään hyväkseen sekä vastustaja että puolustaja.”

Monet historiantutkijat ovat arvioineet, että Salpalinjan olemassaolo hyydytti Stalinin intoa edetä syvemmälle Suomeen.

Puna-armeijan hyökkäys oli kulutettu loppuun Tali-Ihantalassa, ja Salpalinjan puhkaisu olisi vaatinut uuden operaation. Lisäksi Saksa antoi solkenaan parasta aseistustaan ja hieman joukkojakin Suomen puolustamiseksi. Näin se yritti sitoa neuvostoarmeijaa Suomen suunnassa.

Stalin valitsi tässä tilanteessa kilpajuoksun Berliiniin ja aselevon Suomen kanssa.

Jos ei olisi valinnut, kuinka Salpalinja olisi kestänyt?

Palokangas sanoo olevansa sotahistorioitsija ja välttävänsä ”jossittelua”.

”Puna-armeijan johdossa varmasti arvioitiin, kuinka paljon joukkoja sen murtaminen olisi vaatinut.”

Toverin mielestä Salpalinja olisi ollut vaikea murrettava, jos puolustajat olisi ehditty sijoittaa asemiin useita vuorokausia ennen hyökkäystä ja ehtineet tutustua maastoon sekä tehdä tykistölle tulisuunnitelmat.

”Puolustus olisi kuitenkin vaikeutunut, jos asemiin olisi jouduttu heittämään kuluneet joukot ja hyökkääjä olisi tullut vauhdilla syliin.”

Bunkkerimuseossa esillä oleva osa Salpalinjaa kuului sen vahvasti varustettuun osaan, mutta kaikkein järein osa se ei ollut. Silti siitä saa käsityksen, millainen haaste puna-armeijalla olisi ollut.

Neuvostoliiton tuolloinen taktiikka ei juuri eroa nykyisestä, ja ajatuksena on iskeä tykistömassalla aukko hyökkääville joukoille vaikka väkisin.

Salpalinjan bunkkereita olisi ollut kuitenkin vaikea tuhota, sillä suuaukot on tehty osin sivusuuntaan ja katot kestävät kranaatit.

Vihollinen olisi möyhentänyt tykistöllä asemia, ja suomalaiset olisivat odottaneet tykistövalmistelun loppumista bunkkereissaan.

Salpalinjan bunkkereita rakennettiin myös kallioiden sisään, ja talkoovoimin työhön lähteet ruotsalaiset kaivosmiehet olivat siinä iso apu.  Kuva: Jarno Mela

Keskityksen loputtua puolustaja olisi siirtynyt taisteluhautoihin – tai mitä niistä olisi ollut jäljellä. Panssarintorjuntatykit ja panssarikauhut olisi kaivettu esiin ja bunkkerien konekiväärit olisivat aloittaneet ristitulen hyökkääjiä vastaan.

Bunkkerissa olevan panssarintorjuntatykin optiikka on yhä hämmästyttävän hyvä, ja sitä vastaan panssarivaunu olisi ollut heikoilla.

Taisteluhaudan läpi päässeet vaunut olisivat törmänneet panssariesteisiin ja joutuneet ajamaan tietylle alueelle, jossa ne olisi pyritty tuhoamaan. Esteiden takana odottivat uudet bunkkerit ja suomalaiset reservit vastahyökkäystä varten.

Reservin majuri Erkki Rikkola on esitellyt Salpalinjaa turisteille jo 20 vuoden ajan. Kuva: Jarno Mela

Suomen sotien ikoniksi nousseen kenraali Adolf Ehrnroothin suosikkimotto oli: ”Vastahyökkäys ei koskaan tule liian aikaisin.”

Ukrainassa sitä on saatu odottaa. Venäläiset ovat voineet kaivautua ja linnoittaa rauhassa jo kuukausitolkulla valtaamiaan alueita.

Palokangas ymmärtää syyn. Aiemmin Ukrainan kalusto ja taistelijat eivät olisi riittäneet, mutta nyt länsiaseet ovat muuttaneet tilannetta.

”Toisaalta jos Ukraina ei olisi vieläkään tehnyt mitään, se olisi antanut Venäjälle vieläkin enemmän aikaa valmistautua.”

Kenraali Ehrnroothilla oli toinenkin motto, joka osaltaan pakotti Salpalinjan rakentamiseen: ”Ei koskaan enää yksin.”