Moni inhoaa sadetta ja kärsii pian alkavasta kaamoksesta, mutta niistä kannattaisi nauttia

Etelä- ja Keski-Suomessa ruska päättyy lokakuun puolivälin tienoilla. Kuva: Arto Komulainen

Syysahdistus iskee, kun huomaa eräänä aamuna ulos mennessään, että luonto on muuttunut. Keltaisia lehtiä on kaikkialla, pakko etsiä takkia päälle ja villasukkia jalkaan.

Syksyn tulo ja talvikauden vääjäämätön lähestyminen tuntuu kammottavalta ja ahdistavalta.

Olen viime aikoina miettinyt tätä nykyihmisen ongelmaa. Tietysti talvi on pitkä ja raskas, ja joillekin se aiheuttaa pahaakin kaamosmasennusta.

Mutta voisiko vuodenaikojen muutoksia ja niiden aiheuttamia tunteita ymmärtää toiselta kantilta? Mikä on syvällinen suhtautumisemme luontoon? Onko luonto vain välttämätön paha, sateella ärsyttävä ja lumisia esteitä tiellemme asettava olosuhde?

Onko luonto jotain sellaista, jossa me käymme virkistäytymässä kerran kaksi viikossa tai lomalla Lapissa? Vai onko luonto osa meitä ja me osa sitä?

Uskon, että tämän kysymyksen tarkastelu voi avata jotain uutta jopa syksyn märkyyteen ja pimeyteen.

Luonnossa muutokset tapahtuvat hitaasti yksitellen. Niitä voi tarkastella erillisinä tapahtumina.

Syksyn vähittäisestä tulosta kertovat lehtien kellastuminen, mahtavat marjatertut pihlajissa, puutarhan sadon kypsyminen ja kerääminen, iltojen pimeneminen, ensimmäinen hallayö. Ulos mennessämme aistimme muutosta. Niistä kertovat myös tuoksut ja sateen viileys kasvoilla.

Me ihmiset olemme osa luontoa, emme vain käy luonnossa tai tarkkaile sitä. Me emme ole luonnosta erillisiä olentoja.

Sään vaihtelut, ilmankosteus, lämpötila ja tuuli vaikuttavat ulkoisesti ja sisäisesti. Jotkut saavat ukkosesta päänsäryn ja useimmat meistä virkistyvät auringon pilkistäessä.

Me myös saamme kaiken nauttimamme energian luonnon antimista.

Kasvit ja kasvien kautta eläimet saavat ravintonsa auringosta, vedestä ja maan ravinteista. Kaikki ruoka joka menee suustamme sisään, on luonnontuotetta.

Me hengitämme ilmaa, johon vihreät kasvit yhteyttävät meille happea. Me tuotamme jätöstä, joka saa aikaan kasvua kompostoitumisen jälkeen. Olemme osa kiertokulkua, halusimme tai emme.

Raamatun kielikuvaa käyttääkseni, meidät ihmiset on luotu luontoon, tähän suureen kauniiseen puutarhaan, elämään siinä ja hoitamaan sitä. Luonto kutsuu meitä pysähtymään, aistimaan ja ihmettelemään. Ei tarvitse lähteä kauas nähdäkseen jotain kaunista.

Syksyn lehti, metsän hämärä tai avautuva maisema voivat tarjota sen ääreen pysähtyvälle läsnäolon ja kiitollisuuden maailman. Se kutsuu meitä ihastelemaan sieniä ja keltaisia lehtiä, taivaalla lipuvia pilviä ja raikasta tuulta, vetämään henkeä syvään ja ihmettelemään Luojan maailmaa.

Miten ihanaa on olla olemassa juuri nyt, juuri tässä.

Olemassaolo on kaikessa monimutkaisuudessaan samalla ihanaa ja kamalaa. Mitenkä muuten voisi olla olemassa ihmisenä kuin olemalla osa luonnon kiertoa.

Kiertoa jossa kuihdutaan, vaivutaan talvilepoon ja johon kuuluu myös uusiutuminen, nahan luominen, uudet silmut ja uudet alut.