Yliö: Solumaatalouden satokausi odotuttaa vielä itseään – edessä voi silti olla ruokakulttuurin vallankumous

Maatilalta vai laboratoriosta? Tulevaisuudessa lihaa pystyttäneen tuottamaan myös laboratoriossa. Tämän annoksen raaka-aineet on tuotettu maatilalla. Kuvituskuva. Kuva: Viestimedian arkisto

Maailman ensimmäisen laboratoriolihasta valmistetun hampurilaisen esittely loi vuonna 2013 mediamylläkän, josta muodostui pohja uudelle ruoantuotannon alalle. Tuo alkusysäys konkretisoi solumaatalouden idean: sen, että ruokaa voidaan tuottaa suoraan soluista.

Viljeltyä lihaa käsittelevää tieteellistä konferenssia on järjestetty Maastrichtissa noin kymmenen vuoden ajan. Viime vuosina konferenssin rinnalle on noussut laajempi solumaatalouden tieteellinen konferenssi, joka käsittää myös solumaatalouden muita osa-alueita, kuten tarkkuusfermentaatiota ja kasvisolujen tuotantoa.

Ensimmäinen näistä solumaataloutta käsittelevistä tieteellisistä konferensseista järjestettiin Helsingissä viime vuonna, ja sai jatkoa tänä vuonna Tanskan Aarhusissa.

Vaikka viljelty liha on luonut optimismia ja uskoa solumaatalouteen, ei sen ratkaisujen edistyminen kaupalliseksi tuotteeksi ole ollut mutkatonta. Toistaiseksi viljelty liha on saanut myyntiluvan Singaporessa ja Yhdysvalloissa, mutta sitä saa ostettua kaupasta rajoitetusti vain Singaporessa.

Aikarajoja viljellyn lihan läpimurrolle on useasti, ja tuntuu, kuin ratkaisut olisivat aina muutaman vuoden päässä.

Solumaatalouden tuotteiden haasteena ovat usein tuotannon skaalattavuuden haasteet, josta kielii myös Singaporessa kaupasta saatavan tuotteen alhainen viljellyn lihan määrä: kolme prosenttia. Sitä on tuotteessa lähinnä mausteeksi.

Aarhusin tieteellinen solumaatalouskonferenssi loi näkökulmia näihin solumaatalouden haasteisiin, mutta raotti myös hiukan sosiokulttuurisia haasteita, kuten mahdollista viljelijöiden roolia solumaataloudessa.

Harva tietää, että aikanaan viljellyn lihan tuotantoon liittyviä prosesseja patentoinut Willem van Eelen kehitteli ideaa soluviljellystä lihasta erityisesti maanviljelijät ja lihan tuottajat mielessään.

Hänen tyttärensä Ira van Eelen on jatkanut isänsä työtä perustamalla startup-yrityksen, jonka tarkoituksena on toteuttaa ensimmäinen soluviljellyn lihan tuotantoon keskittyvä maatila.

Maatilaa solumaatalouden tuotantoyksikkönä hän perusteli sillä, että maatilalla voidaan kerätä tarvittavat solut kotieläimistä, kierrättää sivuvirrat ja tuottaa energiaa sekä kasvattaa kasveja, joita kotieläimet ja solumaatalous tarvitsevat.

Purematta tämä visio ei kuitenkaan mene läpi alan tutkijoille, jotka ovat tietoisia viljellyn lihan teknisistä haasteista.

Myös viljelijöiden motivaatio lähteä mukaan epäilyttää joitakin tapaamiani tutkijoita. Nämä tutkijat ehdottavat viljelijöille perinteisempää raaka-aineiden tuottajien roolia, myös solumaataloudessa.

Toisaalta, Aarhusin yliopiston tutkijoiden konferenssiin laatimassa posterissa esiteltiin tutkimusta, jossa hukkamaidosta eli elintarvikekäyttöön sopimattomasta maidosta löytyvää rauhassolukkoa oli soluviljelty maidon proteiinien tuottamiseksi. Tällaiset pyrkimykset puolestaan osoittavat suuntaa, jossa solumaatalous voisi olla osa tulevaisuuden maataloutta.

Suomalaisen tutkimuslaitoksen visiossa solumaatalous ei kuitenkaan tapahdu maaseudulla, vaan se tuodaan kaupunkiin, ihmisten silmien alle ostoskeskuksiin. Tässä visiossa jätteet kierrätetään fermentoimalla syömiskelpoisiksi proteiineiksi siellä, missä ne syntyvätkin.

Ihmisen halu hallita ja ymmärtää luonnonprosesseja voi saada näissä visioissa kolonialistisen leiman, kun tutkijat tekevät tutkimusmatkojaan soluviljelmien maailmaan löytääkseen ja vallatakseen uusia alueita ihmisen hyödyksi.

Löytöretkeilyä tarvitaan, sillä mitä paremmin ymmärrämme luonnon prosesseja, sitä fiksummin voimme tulevaisuudessa tuottaa ruokaa.

Pelkona vain on, että solumaataloutta ajaa yksinomaan tehokkuus. Tällöin kotieläinten oikeudet, ympäristö ja ihminen unohtuvat kehitystyössä.

Ainoastaan tehokkuutta tavoitteleva solumaatalous on vain uusi keino tuottaa nykyisenkaltaisia lopputuotteita. Siinä ei haasteta suuruuden ekonomian mallia, jossa isot tuotantovolyymit polkevat jalkoihinsa kestävän kehityksen tavoitteet, sen sijaan, että keskityttäisiin tuottamaan laadukkaammin ja parempaa.

Näin ollen solumaatalouden tuotoksia kalvaa toistaiseksi bulkkituotteen leima ja korkea hintalappu, joka on hankala yhdistelmä kuluttajille.

Edessämme voisi olla kiinnostava ja uusi ruokakulttuurinen vallankumous, mikäli kuluttajat aikanaan hyväksyvät solumaatalouden tuotteet. Tässä ruokavallankumouksessa uuden imagon saisivat niin maanviljelijät, ruoat kuin omavaraisuusajattelukin.

Herääkin kysymys: miltä näyttäisi tulevaisuus, jossa jokaisella olisi mahdollisuus pystyttää pienimuotoinen paikallinen soluruokatehdas?

Niko Räty

väitöskirjatutkija,

Toni Ryynänen

vanhempi tutkija