Kuokalle olisi taas töitä, tuumii vieremäläinen Toivo Jelkänen ja moittii maataloutta koskevaa uutisointia
Maatalouteen liittyvään viestintään on jäänyt elämään vääristymiä, turhaan, sanoo Suomen ympäristökeskuksen viestintäjohtaja.Vieremä
”Kyllä tämä on se sama kuokka, jolla raivasin peltoa 10-vuotiaana. Uuden varren se vain tarvitsisi”, näyttää Toivo Jelkänen. Kuva: Pentti VanskaVuonna 1949 noin 10-vuotias Toivo Jelkänen tarttui Vieremällä kuokkaan ja raivasi peltoa. Työ opetti äkkiä tekijäänsä, täydellä terällä ei pitänyt lyödä.
Jelkänen syntyi Suonenjoella, matkasi välirauhan aikaan takaisin Laatokan Karjalaan Suojärvelle vain palatakseen jatkosodan jaloista Suomeen äitinsä kanssa. Isä kaatui sodassa.
Asutustilalla Vieremällä odotti polku ja viisi hehtaaria kannokkoa, muistelee Jelkänen. Hän raivasi äitinsä uuden aviomiehen rinnalla peltoa, vaikka 10-vuotiaasta aurinko tuntui pimenevän, kun hän kohotti kuokan käsiensä varaan.
Viljelijöiden maauskoa haluttiin vahvistaa ja satoja kohentaa sekä varmistaa riittävä ravinto kotieläimille ihmisten lisäksi. Niinpä viljelijöille järjestettiin kilpailuja.
Jelkänen kertoo, miten esimerkiksi 1950-luvun alussa oli lannanhoito- ja laitumet kuntoon -kilpailuja.
Vuosikymmenten saatossa hän on ehtinyt nähdä monenlaisia kilpailuja, ohjeita ja sääntöjä viljelijänä itsekin.
Vaikuttaa siltä, että kuka vain pääsee antamaan lausuntoja maataloudesta, vaikka faktat olisivat pielessä. Nämä virheelliset väittämät jäävät sitten elämään.
Kun perspektiivi on pitkä, ovat ohjeet ja säännöt ehtineet myös muuttua eikä takinkäännöiltä ole vältytty.
Yksi Jelkäsen mieleen tuleva esimerkki on karjan laidunnus järvien rannoilla. ”Kun karja laidunsi, maisema pysyi avoimena ja vedenlaatu hyvänä. Sitten laidunnus kiellettiin, koska karjanlannan uskottiin pilaavan vesistöt. Nyt kaislikot syövät happea järvistä ja karjaa kaivattaisiin laiduntamaan, mutta monin paikoin toiveen toteuttamisessa ollaan myöhässä.”
Jelkänen jäi vuonna 1995 luopumiseläkkeelle ja hänen pojallaan on nyt naapurissa lypsyrobottipihatto. Yhteys nykyajan maatalouteen on säilynyt sekä into seurata aiheesta käytävää yhteiskunnallista keskustelua sekä uutisointia.
Uutisointi ja yhteiskunnallinen keskustelu saavat Jelkäseltä moitteet. Miehestä tuntuu, että maataloudesta on tehty syntipukki, jolle ei puolustajaa tunnu löytyvän.
”Mediassa kotimaista maataloutta mollataan tehottomaksi ja viljelijää ympäristön pilaajaksi. Vaikuttaa siltä, että kuka vain pääsee antamaan lausuntoja maataloudesta, vaikka faktat olisivat pielessä. Nämä virheelliset väittämät jäävät sitten elämään.”
Suomen ympäristökeskus on tutkimus- ja asiantuntijalaitos. Sen tärkein tehtävä on ratkaista yhteiskunnan polttavia kysymyksiä, joilla on vaikutusta ympäristöön, kerrotaan laitoksen verkkosivuilla.
Miten pitkä elinkaari asiavirheillä on mediassa ympäristökeskuksen viestintäjohtaja Kirsi Norros?
”En muista yli 20 vuoden ajalta kuin yksittäisiä tapauksia, jolloin media ei ole syystä tai toisesta tehnyt korjauksia tai julkaissut vastakirjoitusta, jossa on pyritty oikaisemaan virheellisiä käsityksiä. Tavoitteena on, että mediasta riippumatta pyrimme korjaamaan merkityksellisiä virheitä.”
Ympäristöasiat ovat niin monella tapaa kytköksissä eri asioihin, että asiaan perehtyneilläkin on usein vaikeuksia hahmottaa kokonaiskuvaa.
Norros toteaa, että oma lukunsa ovat sellaiset vääristymät, jotka valitettavasti jäävät elämään turhaan.
”Usein maatalouden ympäristökuormituksesta puhuttaessa tulkitaan, että tutkijat moittivat yksittäisiä maatalouden harjoittajia. Se on harmillista. Maatalouden mahdollisten ympäristövaikutuksien minimoimiseksi tarvitaan järjestelmätasoisia muutoksia ja tiivistä yhteistyötä eri toimijoiden välillä.”
Ympäristöaiheiden haastavuus tuo oman vaikeuskertoimensa sekä aihetta seuraaville lukijoille että juttuja kirjoittaville toimittajille.
”Ympäristöasiat ovat niin monella tapaa kytköksissä eri asioihin, että asiaan perehtyneilläkin on usein vaikeuksia hahmottaa kokonaiskuvaa”, sanoo Norros.
Jelkänen ihmettelee, miksi tutkijat eivät ole enemmän äänessä kertomassa tutkimustuloksista ja perustelemassa niitä.
Norroksen mukaan tutkimustulosten esille tuomisen lisäksi vuoropuhelu yhteiskunnan eri tahojen kanssa kuuluu tutkijoille.
”Viestinnän ammattilaiset ovat heidän apunaan tunnistamassa juttuja, joihin tulee reagoida, mutta tutkijat ovat yleensä itsekin valppaina.”
Tunnetuin esimerkki epäonnistuneesta viestinnästä ympäristöaiheiden saralla taitaa olla Naturaan liittyvä viestintä, toteaa Norros.
Naturaa aikanaan valmistellut ympäristöministeri Pekka Haavisto (vihr.) on muun muassa vuonna 2001 Helsingin Sanomille antamassaan lehtihaastattelussa pitänyt Naturan kärjistymisen yhtenä syynä ympäristöhallinnon tiedotusvirheitä.
Ympäristöministeriön tiedottamista on kuvattu vaihtoehdottomuusretoriikaksi. Naturasta annettiin kuva pelkkänä byrokraattisena toimenpiteenä. Tiedottamisessa ei huomioitu, mitä Naturasta todellisuudessa seuraa maanomistajille.
Onnistumiseksi Norros nimeää maatalouden saralla tilanteet, missä on onnistuttu tutkijoiden ja maanviljelijöiden kanssa yhteistyössä kehittämään toimintatapoja esimerkiksi vesistöjen suojeluun.
”Viestinnän ammattilaiset muistavat aina sanoa, ettei huonosti valmisteltua asiaa voi muuttaa paremmaksi ja uskottavaksi pelkällä viestinnällä.”
Lue lisää:
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
