Ravinteet pitää saada kiertoon – mutta kauppojen muovijätettä niissä ei saa olla

Viljelijöiden kiinnostus kierrätysravinteisiin kasvaa hyvistä syistä. Kaivannaisiin ja fossiilisiin tuontiraaka-aineisiin perustuvan lannoituksen korvaaminen lisää paitsi huoltovarmuutta myös peltojen välttämätöntä orgaanista ainesta. Hyötyjä kerätään monta vuotta, kun kierrätyslannoitteen käyttö vahvistaa maan rakennetta, mikrobitoimintaa ja pitkän aikavälin kasvukuntoa.

Euroopassa on herätty maan kuntoon laajemminkin: maaperädirektiivin tavoitteena on terve maaperä vuoteen 2050 mennessä. Herääminen kertoo siitä, ettei peltoa nähdä enää vain viljelyn alustana, vaan strategisena luonnonvarana, jonka kunto ratkaisee pitkän aikavälin ruokaturvan.

Viljelijöille tämä toki on lähtökohtaisesti selvä asia: maata riistämällä satoa saadaan vain siihen asti kunnes maan kunto pettää.

Maaperän hyvä kunto ei silti ole mikään itsestäänselvyys. MT uutisoi kaksi vuotta sitten, miten lain vaatimusten mukaista kierrätyslannoitetta pelloilleen levityttänyt viljelijä löysi pelloltaan runsaasti elintarvikepakkauksista peräisin olevaa muovisilppua (MT 23.9.2024).

Kyse ei ollut lain rikkomuksesta eikä edes väärinkäytöksestä, vaan aivan luvallisesta toiminnasta. Kaupat ja elintarviketeollisuus saavat heittää biojäteastiaan maatuvat tuotteet maatumattomine pakkauksineen. Tarkoitus on erotella pakkausjäte biojätteestä jätteenkäsittelyn yhteydessä, ja valtaosin tässä onnistutaankin. Mekaaninen prosessi ei kuitenkaan kykene sataprosenttiseen lopputulokseen, joten mädätysjäännökseen jää väistämättä myös muovimassaa.

Viljelijän näkökulmasta ongelmallisinta on juuri se, että käytäntö ei riko lakia. Uutisoinnin jälkeen asiasta käytiin jonkin aikaa vilkastakin keskustelua, eikä itse ongelmaa kukaan pyri kiistämään. Sen sijaan vastuuta tilanteesta ei edelleenkään kukaan halua omiin hyppysiinsä. Kaikkein pisimmälle tämän vei Suomen Kiertovoima ry:n toimitusjohtaja Jutta Laine-Ylijoki, jonka mielestä viimekätinen vastuu on lannoitetuotteiden valmistajilla ja vastaanottajalla ‒ eli viljelijällä (MT 8.8).

Vastuun pallottelu ja muovijätteen vähäisyyteen vetoaminen eivät poista ydinongelmaa. Viljelijä ei halua edes edullisempien ja muutoin ympäristöystävällisten ravinteiden varjolla pellolleen muovijätettä sisältävää ainesta, vaikka se miten täyttäisi lain vaatimukset. Pahimmillaan pelkkä mahdollisuus muovinsekaisen massan saamisesta omalle pellolle voi sammuttaa mielenkiinnon kierrätysravinteita kohtaan tyystin. Tämä ei tietenkään ole kenenkään etu, etenkään niiden kierrätysravinneyritysten, joiden raaka-aineessa ei ole alun alkaenkaan muovia.

Mineraalilannoitteiden käytöllä on kiistattomat etunsa: tuotteet ovat vakioituja sekä ravinnepitoisuudeltaan että käyttöominaisuuksiltaan. Lannoituksen pystyy hoitamaan itse sellainenkin tila, jolla ei ole lannan- tai lietteenlevityskalustoa, eikä varastointikaan tuota ongelmia.

Oma lukunsa on kierrätysravinteiden kirjo. Useimmiten ominaisuudet riippuvat siitä, mistä raaka-aine on peräisin. Tuotteiden tarjonta taas riippuu siitä, sijaitseeko riittävän lähellä biokaasulaitoksia tai millaista teollisuutta ja sen tuottamia sivuvirtoja tilan lähialueella on.

Alan toimijat vakuuttelevat, että muovin erottelua biojätteestä kehitetään. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa, että lopputuote on aina sitä puhtaampaa, mitä puhtaampaa on mädätykseen päätynyt jäte. Ravinnekierrätyksen loppupäähän vastuuta ei kuitenkaan kannata yrittää ujuttaa. Viljelijät eivät halua pilata peltojensa kasvukuntoa muovijätteellä, joten sitä ei peltokäyttöön pitäisi enää edes tarjota.

Biokaasulaitoksille mädäte on sivuvirta, josta niiden on välttämätöntä päästä eroon, siksi lannoitekelpoisuus on niille erittäin tärkeää. Kaupoille taas biojäte on kustannus jo itsessään. Kauppa on ollut aina taitava vyöryttämään omia kustannuksiaan muiden kannettavaksi. Omien jätteiden käsittely voisi olla nyt se kohta, jossa tuon vastuun voi kantaa aivan itse hoitamalla lajittelun asianmukaisesti kuntoon.