Rikkaat pohjavesivarat ovat suomalaisten yhteinen aarre

Vesivarat ovat alttiina globaalille kilpailulle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Arizonan osavaltiossa saudiarabialaiset maatalousyritykset käyttävät hupenevia vesivaroja tuottaakseen oman maansa karjalle vesisyöppöä sinimailasta. Kuva: Jutta Mykrä

Peräti 40 prosenttia maailman väestön kuluttamasta ruoasta tuotetaan pumppaamalla kasvustojen kasteluun joko pinta- tai pohjavettä. Yksistään 2000-luvulla keinokasteltu ala on kasvanut toistakymmentä prosenttia, eikä suunta muuttune ilmaston kuumetessa ja viljelyolojen muuttuessa monin paikoin yhä epäsuotuisammiksi. (MT 24.7.) Keinokastelua hyödynnetään muidenkin hyötykasvien tuotannossa. Esimerkiksi maailman tärkeimmän kuitukasvin, puuvillan, sadosta yli puolet on tuotettu keinokastelun avulla.

Kastelun haitat ovat ilmeisiä ja myös hyvin tunnettuja: Esimerkiksi Espanjassa riisi- ja mansikkaviljelmien kastelun vuoksi tavallisten ihmisten vedenkäyttöä on jouduttu rajoittamaan. Lähes kaikki maailman mantelit tuottavassa Kaliforniassa taas pohjavesien ylenmääräinen käyttö viljelmien kasteluun on aiheuttanut maan painumista kasaan ja jopa romahtamista, kun tyhjiin pumpattu pohjavesi ei enää kannattele maanpintaa. Runsas keinokastelu aiheuttaa myös usein luonnonveden sisältämien mineraalien rikastumista peltomaahan, mikä heikentää sadontuottoa ja voi pitkään jatkuessaan tehdä siitä viljelykelvottoman. Aivan oma lukunsa on yksi maailman suurimmista ympäristökatastrofeista, Keski-Aasiassa sijaitsevan valtavan Araljärven kuivuminen suola-aavikoksi: senkin syynä oli järveen virtaavien jokivesien käyttö puuvillan kasteluun.

Ilmiselvien ympäristöongelmien ja jopa -katastrofien ohella on myös muistettava, että on kyseenalaista kuljettaa vähien vesivarojen alueelta paljon vettä kuluttavia elintarvikkeita alueille, joilla vesivarantoja riittää omasta takaa.

Vaikka puhdas vesi on Suomessa itsestäänselvyys, eikä se runsaan sadannan ansiosta ole tulevaisuudessakaan uhattuna, tilanne ei meilläkään ole täysin ongelmaton. Runsaimmat sateet osuvat kasvun kannalta keskimäärin vääriin kuukausiin, ja siksi kasveille riittävän kevätkosteuden säilyttäminen maassa on tärkeää.

Myös Suomessa on koettu viime vuosina useita poikkeuksellisen kuivia kasvukausia, joina korjattavaksi on saatu tavanomaista jopa selvästi heikompia satoja. Erityisesti kuivuus on koetellut maan eteläisimpiä ja varsinkin lounaisia kasvinviljelytilavaltaisia osia. Kokemukset toistuvista kuivista kasvukausista ovat herätelleet Suomessakin keskustelua keinokastelun tarpeesta.

Suomessa keinokastelu ei uhkaa pohjavesivarantoja samaan tapaan kuin monissa eteläisemmissä Euroopan maissa Lähi-idän ja pohjoisen Afrikan kaltaisista erittäin kuivista alueista puhumattakaan. Meillä keinokastelua rajoittavat ennen muuta sen kustannukset. Aalto-yliopistossa tehdyssä opinnäytetyössä kasvien tärkeimmälle sadonmuodostuksen ajalle ajoittuva osittainen kastelu aiheuttaisi Lounais-Suomen alueella 50–130 euron hehtaarikustannuksen ja kuivina vuosina koko sadannan vajauksen korvaava kastelu 230–370 euron hehtaarikustannuksen (MT 29.5.). Suomessa, jossa viljan hinta on Euroopan alhaisimpia, jo aiheutuva kustannus kyseenalaistaa kastelun vaatimien investointien mielekkyyden.

Vaikka Suomessa vesiasiat ovat pääosin hyvällä mallilla ja runsaat, puhtaat vesivarat ovat suomalaisen elintarviketuotannon vahvuus, meilläkään ei ole syytä suhtautua vesiasioihin välinpitämättömästi. Vaikka veden riittävyydestä itsestään ei Suomessa käytännössä voikaan tulla rajoittavaa tekijää, sen puhtaudesta ja turvallisuudesta huolehtiminen on meidän jokaisen vastuulla.

Myös vesivarojen omistusmuoto on tärkeää pitää nykyisellään. Tulevaisuudessa vesi on maailmanlaajuinen niukkuushyödyke, josta kiinnostuneita voi alkaa käydä päättäjien ovilla kolkuttelemassa. Afrikassa Kiina on jo käynyt ahkerasti ostoksilla, ja se koituu ennemmin tai myöhemmin paikallisten asukkaiden vahingoksi.