Stockmannin Audi-myyjästä maidontuottajaksi Lappiin
Parsinavettaan on tehty pientä remonttia. Suuremmasta ei nyt haaveilla. antti raatikainen Kuva: Viestilehtien arkistoROVANIEMI (MT)
”Alta vuoden ne lähtee takaisin.”
Näin puhuttiin Rovaniemen seudulla viisi vuotta sitten, kun Mannisen perhe muutti etelästä Haukitaipaleen kylälle maitotilaa pitämään. Vetoakin oli kuulemma lyöty.
Epäilijät olivat väärässä.
Sakari ja Marina Manninen ovat juurtuneet keskelle ei-mitään eivätkä tunne asuvansa tippaakaan syrjässä. Sakari elää unelmaansa, ja kaupunkilaistyttö Marina on sujahtanut luontevasti emännän saappaisiin.
Molemmilla on takanaan monta ammattia ja asuinpaikkaa.
Sakari on kotoisin lypsykarjatilalta Joutsasta. Hän kävi maatalouskoulun ja piti kotitilaa kolme vuotta kunnes muutti pääkaupunkiseudulle 1988. Sen jälkeen hän on tehnyt myyntitöitä ja ikkunasaneerauksia, toiminut kiinteistösijoittajan oikeana kätenä ja myynyt uusia Audeja Stockmannilla.
Automyyjän pesti koitui kohtaloksi. Pomo opasti sisään uuden työntekijän, vantaalaisen Marinan, ja pyysi Sakaria ottamaan tämän vierihoitoon.
”Taisin ottaa ohjeen liian sanatarkasti”, Sakari nauraa. Siitä alkoi yhteinen taival.
Kaupungin melske jäi taakse 2003, kun pariskunta muutti pienten kaksosten Iidan ja Ellan kanssa Nummi-Pusulan Hyrsylään. Satavuotias hirsitalo laitettiin lähes kokonaan uusiksi, ja pikkutilan piha täyttyi eläimistä.
Sakari toteutti maataloushaaveitaan tuottamalla hevosheinää ja auttelemalla naapureita. Haave omasta maitotilasta kaihersi kuitenkin koko ajan taustalla.
Myytävänä olevia tiloja käytiin katsomassa ympäri maata. ”Kun olin jo kerran repinyt itseni juuriltani, ei ollut niin väliä, mihin asettuisin”, Sakari toteaa.
Syyslomalla 2010 he ajelivat asuntoautolla Rovaniemen eteläosaan asti, Onnelan tilalle. Jokin siinä osui – tänne perhe muuttaisi.
Alku oli kuin hyppy tuntemattomaan veteen. Edellinen isäntä oli Mannisten seurana ensimmäisellä aamulypsyllä, mutta iltalypsy hoidettiin jo omin voimin. Oli pakko oppia nopeasti.
Marina ei ollut koskaan ollut tekemisissä lehmien kanssa eikä ollut kuvitellut, että hänestä joskus tulisi emäntä. Hevosharrastus ja rakkaus eläimiin auttoivat, ja työ alkoi nopeasti tuntua omalta.
32-paikkaisen parsinavetan lehmäpaikoista noin puolet oli alussa tyhjänä. Lypsäviä oli 17 ja vasikoita kolme.
Manniset ostivat kolmen lopettavan tilan karjan. Nyt lypsäviä on 30 ja kokonaispääluku 53. Keskituotos on noussut 8 tonnista 9,5 tonniin.
Mistään suurista remonteista ei maidon nykyhinnalla edes haaveilla. ”Pitää seisoa keskellä haalareita ettei hölmöile”, Sakari kuvaa varovaista suhtautumistaan.
Monenlaista pientä, eläinten ja ihmisten hyvinvointia parantavaa on kuitenkin tehty.
Valaistus ja ilmanvaihto uusittiin heti aluksi. Lehmät saivat parsimatot.
Laakasiilosta tehtiin kylmäpihatto hiehoille. Tankkihuone oli uusittava, kun maitomäärä nousi.
Seuraavaksi haaveillaan ruokintasukkulasta ja lypsinten irrotusautomatiikasta. Maitoputkisto on vaihdettava läpimitaltaan suuremmaksi.
Maito menee Arlalle, johon Manniset ovat erittäin tyytyväisiä.
Tilan 41 hehtaarin turvepellot ovat nurmituotannossa.
”Pellot ovat kivettömiä ja kaikki yhdessä palassa viljelystien molemmin puolin. Kaukaisimpaan pellonnurkkaan on 1,6 kilometriä”, Sakari kertoo.
Siinäpä vastausta pohjoisen karuja oloja kauhisteleville.
Mannisista ei tunnu lainkaan siltä, että he asuisivat kaukana kaikesta.
”Mitä kauemmin täällä on asunut, sitä pienemmältä Suomi on alkanut tuntua”, Marina sanoo.
”Ja Helsinki tuntuu koko ajan syrjäisemmältä”, Sakari lisää.
Perhe otettiin kylällä hyvin vastaan. Ensimmäisten kahden viikon aikana pihaan tuli joka päivä joku kysymään: ”Miksi te tänne tulitte?” Kysymyksen sävy oli aina positiivinen.
Reilun vuoden päästä naapuri kysyi, ostettaisiinko paalain puoliksi. Siitä alkoi tiivis yhteistyö.
Lastenhoitoapua kylältä löytyy lähes aina, jos sitä 2-vuotiaalle Helgalle tarvitaan. Paikallisten kiireettömyys luo välittämistä ja lämpöä, Marina sanoo.
Sakari on aina ollut aktiivinen luottamustoimissa ja on sitä täälläkin. Hän kuuluu muun muassa MTK-Lapin johtokuntaan ja toimii Ranuan meijerin hallintoneuvoston varapuheenjohtajana.
Marina arvostaa sitä, että maidontuottaja on oman itsensä pomo.
”Näen joka päivä päivänvalon ja ehdin ihailla sitä”, hän sanoo. Myös iltatähdelle on aikaa ihan eri tavalla kuin kaksosille aikanaan.
Lehmät ovat Marinan mukaan mahtavia tyyppejä.
”Tämä on naisvaltainen ala. Toimiston tytöiltä tulee aina suora ja välitön palaute”, hän nauraa.
Sakari toteaa, ettei hänestä ole kertaakaan tuntunut siltä, ettei pohjoiseen olisi pitänyt muuttaa. ”Pikemminkin olen ajatellut, että tuli lähdettyä liian myöhään.”
Satu Lehtonen
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
