Kotieläinlajien perinnöllistä monimuotoisuutta on turvattu Suomessa 40 vuotta
Tuhansia vuosia sitten luonnosta otetut eläimet sekä rotujen ja yksilöiden välille kehittynyt geneettinen vaihtelu muodostavat eläingeenivarat. Se on perusta kotieläinten jalostukselle, kirjoittavat Juha Kantanen ja Mervi Honkatukia. ”Nykyisessä kotieläintuotannossa hyödynnetään näitä eläingeenivaroja enemmänkin yksipuolisesti kuin monipuolisesti.”
Itäsuomenkarjaa. Kuvituskuva. Kuva: Kari SalonenYK:n Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan noin 45 prosenttia tunnetuista kesytettyjen nisäkäs- ja lintulajien paikallisista roduista on joko kuollut sukupuuttoon tai häviämässä. Luku on todennäköisesti tätäkin suurempi.
Nykyinen eläintuotanto perustuu pitkälti kansainvälisten rotujen jalostukseen. Jos kesytetyn lajin villi kantalaji on kuollut sukupuuttoon, kuten naudalla ja hevosella, geeniainesta ei saada enää luonnosta. Tulevaisuutta varten geenivaroja on jäljellä vain hupenevissa roduissa.
Mahdollisimman laajaa perinnöllistä monimuotoisuutta tarvitaan jatkossakin kotieläintaloudessa, koska ympäristöolosuhteet, jalostustavoitteet ja kuluttajien tarpeet muuttuvat.
Ilmastonmuutoksen myötä uhkaa levitä uusia tauteja, mikä edellyttää erityisesti kotieläinten hedelmällisyys- ja terveysominaisuuksien vahvistamista.
Lisäksi etenkin paikalliset alkuperäisrodut ovat tärkeitä populaatioita biologian, eläinlääketieteen, maatalouden, historian, arkeologian ja yhteiskuntatieteiden tutkimuksissa. Tutkimuksin on muun muassa selvitetty, miten vaativa pohjoinen ympäristö ja ihmisen valintatyö ovat muokanneet kotoperäisten rotujemme perimää ainutkertaiseksi.
Suomenhevonen, lapinlehmä ja muut vanhat rotumme ovat tärkeä osa maamme kulttuuri- ja taloushistoriaa, osa kulttuuriperintöä.
Ihmisen varhaisimmat maataloudessa hyödyntämät kotieläimet olivat vuohi, lammas ja nauta, joiden kesytys besoaarivuohesta, aasialaisesta muflonista ja alkuhärästä alkoi 8 000–11 000 vuotta sitten. Ihminen siirsi kotieläimiään kauemmaksi alkuperäisiltä kesytysalueilta. Eläinpopulaatiot alkoivat mukautua uusiin elinympäristöihin.
Ensimmäiset merkit maatalouseläimistä Suomessa ajoittuvat myöhäiselle kivikaudelle.
Suomessa suurten nälkävuosien jälkeen korostettiin paikallisten eläinkantojen jalostusta varmistamaan ruokaturvaa; itäsuomenkarja, suomenhevonen ja muut alkuperäisrotumme muotoutuivat omiksi roduikseen 1890-luvulta lähtien.
Tuhansia vuosia sitten luonnosta otetut eläimet, niiden perinnölliset erot ja kesytyshistorian aikana eläinpopulaatioiden, rotujen ja yksilöiden välille kehittynyt geneettinen vaihtelu muodostavat eläingeenivarat, perustan kotieläinten jalostukselle.
Nykyisessä kotieläintuotannossa hyödynnetään näitä eläingeenivaroja enemmänkin yksipuolisesti kuin monipuolisesti.
Ensimmäiset merkit maatalouseläimistä Suomessa ajoittuvat myöhäiselle kivikaudelle.
Suomi on yksi ensimmäisistä maista, joka alkoi säilyttää kesytettyjen eläinlajien biologista monimuotoisuutta.
Maa- ja metsätalousministeriön nimeämä Kotieläinten geeniainestoimikunta luovutti mietintönsä 30. joulukuuta 1983. Heti seuraavana vuonna mietinnön toimenpidesuosituksia alettiin toteuttaa. Myös pohjoismainen yhteistyö toimialalla alkoi 40 vuotta sitten.
Eläingeenivaroihin liittyviä toimenpiteitä ja alkuperäisrotujemme säilytystyötä koordinoi Luonnonvarakeskus.
Kansainvälistä yhteistyötä edistää Pohjoismaiden ministerineuvoston alainen osaamis- ja tietokeskus – Pohjoismaiden Geenivarakeskus, NordGen. Nykyinen toiminta perustuu vuonna 2018 maa- ja metsätalousministeriön julkaisemaan Suomen maa-, metsä- ja kalatalouden kansalliseen geenivaraohjelmaan.
Kansallinen eläingeenivaratyö alkoi 40 vuotta sitten perustamalla säilytyskarjat kriittisesti uhanalaisille itäsuomenkarjalle ja pohjoissuomenkarjalle Sukevan ja Pelson vankilamaatiloille. Vankilamaatilat ansaitsevat suurkiitoksen tekemästään säilytystyöstä.
Nyt suojelukeskuksina toimivat Ahlmanin, Kainuun ja Lappian ammattiopistot.
Uhanalaiselle suomalaiselle maatiaiskanalle perustettiin harrastajien säilyttäjäverkosto vuonna 1998.
Biopankkiin on koottu alkioita ja uroseläinten sukusoluja, jotta voidaan palauttaa tarvittaessa rodusta hävinnyttä geneettistä variaatiota. Pakastebiopankki on erittäin tarpeellinen myös silloin, kun elävänä säilytettävästä populaatiosta on menetetty yksilöitä tautiepidemioiden tai muun katastrofin vuoksi.
Uusi menetelmä on pakastaa yksilön perimän sisältävää ihokudosta. Tämä menetelmä tarjoaa monipuoliset mahdollisuudet säilytysbiologiaan keinollisten lisääntymistekniikoiden avulla.
Vaikka emme vielä tiedä tarkalleen, mitä teknisiä mahdollisuuksia tulevaisuudessa on, tämä kehitys voi olla tärkeä askel eläinten monimuotoisuuden turvaamisessa jopa satojen vuosien päähän.
Juha Kantanen
tutkimusprofessori
Luonnonvarakeskus
Mervi Honkatukia
sektorijohtaja
Pohjoismaiden Geenivarakeskus
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
