Aarteen lukija muistelee metsätöitään 1950–60-luvuilla: ”Petkeleellä kuoriminen talvipakkasella oli raskasta hommaa heiveröiselle pojanklopille”

Nyt ovat metsätyöt jääneet vähemmälle, kirjoittaa Aarteen lukija. ”Joskus käyn vielä vanhempaa Stihliä ulkoiluttamassa lähimetsässä.” Kuva on kuvituskuva. Kuva: Petteri Kivimäki

1950-luvulla metsätöitä tehtiin maaseudulla melkein joka talossa ja niin nuorena kuin vain metsään kykeni menemään. Vuonna 1954 ostin kaarisahan ja petkeleen, sain yhtiön pomolta lotin hakatakseni kuusipöllejä ja halkoja. Massapuut piti kuoria hyvin, pituus oli tarkka +- 2 cm, enempää heittoa ei saanut olla. Tästä se alkoi.

Seuraavana talvena tuli sitten tukki­savotta, naapurin aikamiespojan kanssa kaadettiin justeerilla eli peuralla isot tukkipuut, jotka sitten oksittiin, kuorittiin ja katkottiin omiin nimiimme. Kaveri oli jo yli 30-vuotias, minä 15. Oksiminen kirveellä kävi vielä hyvin, mutta kuoriminen petkeleellä talvipakkasella oli raskasta hommaa heiveröiselle pojanklopille.

Siihen aikaan järjestettiin työkalu­kursseja, minäkin kävin sellaisen. Sahanterä laitettiin oikein peilin kanssa huippukuntoon, petkeleet ja kirveet teroitettiin hyvin.

Vuonna 56 ostin moottorisahan, noin 12 kiloa painavan ”kullokin”, se oli silloin kevyimmästä päästä sahoja. Kyllä sillä kaato ja katkominen hyvin kävi. Terälaippa oli pitkä, terän voitelu suoritettiin nappia painamalla. Oksiminen tehtiin kirveellä.

Kerran olin kotometsässä tekemässä halkoja ja naapurin isännät tulivat katsomaan, kuinka hommat sujuvat. Kaadoin koivun ja katkoin sen metrin pölleiksi, latvapuolen katkoin kaarisahalla.

”Et sinä poika välttämättä moottorisahaa tarvitse, kun tuokin menee kuin voihin vaan”, totesi yksi isäntä.

Kaverini kanssa tein muutaman vuoden metsätöitä. Yhtenä kesänä olimme 3–4 kuukautta metsäkämpällä. Noin 20 jätkää siellä oli, porukassa tietysti ryyppymiehiä, jotka yökaudet saunassa mellastivat, puukotkin heiluivat. Muilla ei ollut siellä moottorisahoja, kävin joillekin kaatamassa isompia puita.

Saimme tietää isännästä, joka tarvitsi halkojen tekijää. Kävimme kysymässä, ja hän vei meidät katsomaan koivikkoon, josta tulisi tehdä 200 mottia halkoja. Koivut olivat komeita, taajassa kasvaneita ja melkein oksattomia. Muutama kymmenen motin pinokin tuli tehtyä. Minä kaadoin ja katkoin ja kaverini halkoi, minä pinosin ja loput pinottiin yhdessä. Teimme halkoja vähän yli kaksi viikkoa ja sitten menimme isännälle ilmoittamaan, että pinot ovat mitattavissa. Isäntä vähän ihmetteli, että näinkö pian se kävi. Jälkeenpäin kuulin, kun joku oli sanonut, että ne pinot olivat kuin laivoja metsässä.

1960-luvun alku meni intissä ja opinnoissa. Sen jälkeen ajoimme talvet tukkeja metsästä. Super Major oli vetojuhtana raskaalle teliperäkärrylle. Ajettiin kahta tuuria, jolloin koneet pysyivät lämpiminä koko ajan. Koneet ostettiin kaverin kanssa puoliksi. Vaijerivinssillä tehtiin kuormat. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli tosi vaarallista, onneksi ei sattunut onnettomuuksia. Kuormat vietiin suoraan sahoille, ajomatka oli noin 20–30 kilometriä. Myös jäille kipattiin nippuja, jotka kesällä uitettiin sahalle.

Nuoruudessa tuli myös kompassin kanssa metsiä samoiltua, pari kertaa 60-luvun lopulla käytyä Jukolassakin. Nyt ovat työt ja harrastukset jääneet vähemmälle, ja hankkimani metsätilat ovat seuraavien sukupolvien hallussa. Joskus käyn vielä vanhempaa Stihliä ulkoiluttamassa lähimetsässä.

Nimimerkki Väinämöinen

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 11/2023.