Riistanhoito on luonnonsuojelutyötä

Riistanhoito on metsästäjän käytännön luonnonsuojelu­työtä. Siinä ei pelasteta vain pörriäisiä, vaan Suomen luonnon perinteisiä saaliseläimiä hirvestä vesilintuihin.

Metsästysseurat ja yksittäiset metsästäjät uhraavat nykyisin enemmän ja enemmän aikaa sekä rahaa riistan­hoitoon. Tämä tuppaa luonnonsuojelukeskustelussa helposti unohtumaan.

Riistanhoitotyö alkaa heti metsälle tai kalalle lähtiessä. Kun päättää, ettei saalistakaan kaikkea minkä pystyisi, varmistaa, että eläinkannat säilyvät elinvoimaisina vuodesta toiseen. Metsä tai järvi ei viimeisiään anna, mutta saalishimoisella pyynnillä kannat saattavat heiketä, eikä rohmuaminen ainakaan ole omiaan parantamaan hienon eräharrastuksen mainetta.

Tunnustan, metsästäjä- ja kalastajataipaleeni alkupuolella olin nykyistä saalishakuisempi. Kavereille oli kai tarve kehuskella, mutta mitä enemmän kairassa kulkee, reppu täyttyykin enemmän kokemuksista kuin saaliista. Joskus riittää pelkkä tietoisuus siitä, että otettavaa olisi ollut, jos olisi halunnut – tai osunut. Ehkä seuraavalla kerralla sitten.

Ennen vanhaan tuntui riittävän, kun metsästäjä raahasi metsään suolaisen nuolukiven hirvien hiukopalaksi. Nyt perustetaan riistapeltoja, ruokintapaikkoja, ehostetaan kosteikkoja sekä ennallistetaan koskia ja pyydystetään vieraspetoja.

Riistakantojen seuranta koko maassa ja samalla kestävän metsästyksen perusta nojautuu paljolti riistalaskentaan, johon metsästäjät joka vuosi vapaaehtoisesti osallistuvat. Metsästäjä, joka raahautuu kylmänä talviaamuna kukonlaulun aikaan lumiseen metsään eläinten jälkiä laskemaan, on isänmaan asialla.

Riistan ruokinta saattaa olla myös kaksiteräinen miekka. Ehkä voi aiheellisesti kysyä, olisivatko peurakannat ryöstäytyneet niin suuriksi kuin ne nyt ovat, jos niitä ei olisi niin ahkerasti viljalla ruokittu läpi ankaran talven. Kantojen kasvu ei näy vain saalistilastoissa vaan myös peurakolarien ja -vahinkojen määrässä.

Kun riistaeläin tottuu helppoon ravintoon, se saattaa myös muuttaa luontaista käyttäytymistään.

Ahvenanmaalla törmäsin kerran noloon tilanteeseen, kun ahkerasti ruokitut sorsat eivät jaksaneetkaan nousta siivilleen metsästäjien tähtäimeen, koska olivat yksinkertaisesti liian pulskassa ja vetämättömässä kunnossa. Niistä oli tullut pullasorsia.

Sorsa on muutenkin oppivainen otus. Koska herrasmiesmetsästäjä ampuu lintua vain lentoon, säännöstä vihiä saaneet vesilinnut siirtyivätkin eräässä jahdissa lammikolta toiselle kävellen maata pitkin passiketjun läpi hölmistyneiden haulikkomiesten voidessa vain seurata katseellaan.