Keskisarja: Sota-ajan selviytyminen ja nykypäivän nyyhkiminen
”Jatkosodan huoltovarmuus oli kaikessa epävarmuudessaankin kadehdittava”, kirjoittaa Teemu Keskisarja Aarteen kolumnissaan.
”Jos ja kun energia loppui, melkein koko kansa kykeni halkometsässä pakollisiin mottitalkoisiin”, Teemu Keskisarja kirjoittaa. Kuva: Markku VuorikariTotta kai teknologia helpottaa Suomen pysymistä kylläisenä, lämpöisenä, valaistuna ja upporikkaana. En karsasta sähköä, asfalttia, traktoreita ja harvestereita. Silti osa osaamisestamme ja pärjäämisestämme on harhaa. Monissa seikoissa yhteiskunta on avuttomampi kuin 80 vuoden takaisena sota-aikana.
Vai sanoisinko toisin päin: 1930–40-lukujen Suomella oli avuja. En tällä kertaa tarkoita talvisodan henkeä, uhrimieltä ja kohtalokasta yhteenkuuluvuutta. Pidän kolumnin erossa pyssyjutuista. Elämisen ehtoja oli ja on muitakin.
Talous oli ennen mittaamattomasti köyhempi ja pienempi, mutta myös ketterämpi, jäntevämpi, sitkeämpi, notkeampi ja eloonjäämisvimmaisempi. Jatkosodan huoltovarmuus oli kaikessa epävarmuudessaankin kadehdittava.
Maatalous on nykyään liemessä, jos muutama tuhat kausityöntekijää puuttuu. Sota-aikana löytyi tuuraajia sadoille tuhansille maalaissotilaille, koska elinkeinoelämä painottui elintoimintojen ylläpitämiseen.
Valkokaulusväki pystyi heinätöihin sukulaistalossa. Työmarkkinat liikekannallepanivat ukkojen, akkojen, lasten ja puolikuntoisten invalidien reservin. Sellaista ei ole olemassa tänään eikä huomenna. Ei ole myöskään pakkokeinoa tai kannustinta, jolla työtön tai hyödytön työllinen (meikäläinen mukaan lukien) ohjautuisi lannan luomiseen.
Elintarpeiden markkinat toimivat 1940-luvulla olosuhteisiin nähden hyvin. Olosuhteisiin nähden oli suotavaa, että säännöstely, rajahinnat ja korttisysteemi takasivat minimiannokset kaikkein köyhimmille.
Musta pörssi oli mainettaan parempi, kokonaisuuden kannalta myönteinen ilmiö. Siitä huolimatta, että propaganda ja virkavalta suomivat salakauppiaita.
Siivu leivästä, maidosta, lihasta ja kananmunista liikkui laittomasti kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Tuottajat hyötyivät, eivätkä kuluttajatkaan tarkemmin katsottuna kärsineet. Sataprosenttisessa kontrollissa maakansan yritteliäisyys olisi halvaantunut kuin kommunismissa. Miksi astuttaa hieho ja kuokkia ylimääräinen aari, jos sotavaltio vie kaiken puoli-ilmaiseksi.
Harva jos kukaan tienasi omaisuuksia trokauksella. Perusmuodossaan se tarkoitti voinyttösen vaihtamista lapsen kenkiin.
Sota-ajan sinivalkoisen ja harmahtavan maatalouden paikalla on vuonna 2022 värikkäämpi maailmanjärjestys. Hintojen muodostumista ja ketjun linkeille jakautumista, byrokratiaa, moraalipörssiä, tukiaisia ja valkoposkihanhen kaltaisia taivaan merkkejä olisi erittäin vaikea selittää ulkopuoliselle ”järkiolennolle”.
Kauppaliikkeet suoriutuivat sota-aikana niukkuuden jakelusta ja kymmenien miljoonien ostokorttien leikkelystä. Ne eivät juljenneet eivätkä voineetkaan kyykyttää tavarantoimittajia tai nylkeä ylihintoja asiakkaiden selkänahasta.
Jos ja kun energia loppui, melkein koko kansa kykeni halkometsässä pakollisiin mottitalkoisiin. Ei hymy huulilla ja isänmaallisia lauluja laulellen, vaan kiroten ja hammasta purren, mutta kykeni kumminkin.
Suurin osa suomalaisista osasi vähintään onkia, soutaa ja kokea rysän. Ja mikä nykynäkökulmasta uskomattomampaa: syödä särkeä, lahnaa ja silakkaa. Lapamatoja oli, mutta ei ”ruokarajoitteita” eli eettisiä kouristuksia ja teeskenneltyjä allergioita.
Mielenmaisemaan raha-asiat lopulta nivoutuivat. Rauhan aikanakin riitti vilun ja nälän siedätyshoitoa. Yhteiskunta ei edes 1930-luvun lopun hyvinä vuosina hellinyt ”etuisuuksilla”. Paha niin, mutta oli siinä puolensakin. Maalla, kaupungissa ja metsässä ihmiset vastasivat omasta ainutkertaisesta elämästään. Melko harvat taakat painoivat vastasyntynyttä julkista sektoria. Siitä syystä kävi päinsä, että valtion menoista yhtäkkiä 50 prosenttia hujahti sotimiseen.
Nykyinen ”hyvinvointivaltio” tarkoittaa yhteistä ei-kenenkään-laaria. Se täyttyy velkarahasta, satoi tai paistoi.
Kuvittelepa budjettiriihtä, jossa riihikuivaa on puolet vähemmän kuin edellisvuonna. Luonnistuuko moisten ”leikkausten” puiminen poliitikoilta ja kansalaisilta? Ehkäpä ahtaimman edessä, absoluuttisessa pakkotilassa, mutta ei sitä ennen. Parin sukupolven onnenpotkut ovat muuttuneet ”perusoikeuksiksi”. Niitä ilman ei muka voi suomalainen ihminen elää, vaikka todistetusti on elänyt.
Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
