Metsä

Ruotsalaiset päättivät 1700-luvulla ryhtyä jakamaan köyhyyden riivaamille suomalaisille omaa metsää – linjauksen kauaskantoiset vaikutukset näkyvät vielä tänäkin päivänä

Maanomistus merkitsi vuosisatojen ajan suomalaisille ruokaa, suojaa ja vakautta. Teollistumisen aikakaudella metsänomistuksesta tuli odottamaton vaurauden lähde.
Markku Vuorikari
Ennen 1750-luvulla alkanutta isojakoa metsät olivat yhteiskäytössä.

Olisiko elämäsi kovin erilaista, jos et omistaisi maata? Nykyään maanomistus ei ole suomalaiselle enää se ratkaiseva tekijä, joka pitää huonoina aikoina nälkäkuoleman loitolla. Kovin kauas historiassa ei tarvitse palata taaksepäin, kun näin oli.

Tilattoman väen vaatimattomat asumukset ja tarinat taloissa kiertäneistä loisista eli joutolaisista ovat lähes tyystin kadonneet maalaiskylistä ja painuneet unholaan. Vielä sata vuotta sitten maaseudun tilattoman ja köyhän väestön tilanne oli valtava yhteiskunnallinen ongelma ja yksi sisällissodan juurisyistä.

Maaseudun maattomassa väessä oli myös hyvin pärjääviä, esimerkiksi palkkatyöläisiä ja käsityöläisiä, jotka pystyivät säästämään ansioitaan ja vaikkapa muuttamaan toiselle paikkakunnalle paremman toimeentulon perässä. Vaikka pientilallisenkaan elämä ei ollut helppoa – hän oli sidottu tilaansa eikä vouti antanut armoa; kolmen vuoden maksamattomista veroista tila suistui 1700-luvulla valtion omistukseen – silti juuri maattoman elämä oli usein kohtuuttoman ohuen langan varassa.

”Kaikkein huonoin tilanne oli itäsuomalaisilla loisiksi kutsutuilla ihmisillä, joilla ei ollut edes omaa tupaa. Jos tuli katovuosi, tiloilla ei ollut tarjota työtä ja loiset joutuvat elämään kerjäämällä”, sanoo akatemiatutkija Petri Talvitie Helsingin yliopistosta.

Esimerkiksi Keski-Suomessa ja Hämeessä oli saunakestejä, jotka yöpyivät talojen saunoissa.

Länsi-Suomessa valtaosa tilattomasta väestöstä oli mäkitupalaisia. He olivat maataloustyöläisiä, jotka asuivat yleensä vaatimattomassa vuokramökissä. Vuokraan saattoi kuulua pieni kasvimaa. Vuokra maksettiin työllä. Torpparit asuivat myös vuokralla, mutta heillä oli suuremmat viljelysmaat kuin mäkitupalaisilla. ”1800-luvun lopulla maaseudun väestöstä kolmannes oli talonpoikia, kolmannes torppareita ja kolmannes tilattomia.”

Talvitien mukaan tilattomien kurjuus konkretisoitui karmealla tavalla 1860-luvun suurten nälänhätien aikana: tilattomia nääntyi nälkään selvästi muuta väestöä enemmän.

Tilallisten ja tilattomien eriarvoisuus alkoi vähitellen lientyä 1800-luvun lopulta alkaen, kun teollistuminen, kaupunkien kehitys ja siirtolaisuus alkoivat tarjota vaihtoehtoisia urapolkuja maattomalle väestölle. Syyt siihen, miksi toiset alun perin syntyivät tilallisiksi ja toiset päätyivät maattomiksi, löytyvät kaukaa historiasta.

Ensimmäiset kirjalliset dokumentit maanjaosta ovat Ruotsin vallan ajalta. Syynä oli verotus: suomalaisilta oli saatava kerättyä veroja. Ensimmäinen ruotsalaisten verotusjärjestelmä otettiin Suomen alueella käyttöön 1300-luvulla. Veronkannon perusteena oli mies, jolla oli oikeus talon isännyyteen.

Oikeasti suomalaiset olivat jakaneet maataan jo paljon ennen ruotsalaisia ja kirjoitustaitoa. ”Maanomistuksen pohjana on tuolloin ollut tehty työ. On raivattu metsästä tai rantaniityistä peltoa. Kun joku alkoi niittää kaukanakin sijaitsevaa niittyä, siitä tuli myöhemmin peruste, että niitty kuuluu tietylle talolle”, kertoo maatalouden historiaan perehtynyt tietokirjailija Juha Kuisma.

Maanomistusta osoittavien rajapyykkien oletetaan tulleen Suomeen jo 600-luvulla suomalaisten palkkasotureiden mukana. ”Heitä kävi Saksan ruhtinaskunnissa, missä oli käytössä roomalaisilta omaksutut rajapyykit. Sen sijaan esimerkiksi Venäjällä tällaista pysyvän maanomistuksen merkitsemistapaa ei ole ollut.”

Aivan kaikkia roomalaisten malleja suomalaiset eivät ottaneet käyttöönsä. Rooman valtakunnassa omistus henkilöityi yksittäiseen isäntään, Suomessa sukuun. ”Suomessa on ollut ajattelutapa, että talo on sukutalo, jota hoidetaan yli ajan, sukupolvelta seuraavalle”, Kuisma muistuttaa.

Suomalaisilla sukutiloilla omistuksen pitkästä ketjusta kertoviin viireihin on vanhimmillaan painettu 1500-luvun vuosilukuja. ”Luvut on selvitetty vanhoista veroluetteloista. Vanhin niistä on Kustaa Vaasan ajalta 1540-luvulta. Mutta olen ihan varma, että Suomessa on tiloja, joissa sama suku on asunut tuhatkin vuotta.”

Säde Aarlahti
Sukutiloilla viirien vuosiluvut kertovat pitkästä omistuksen ketjusta.

Joka tapauksessa ensimmäiset dokumentoidut maanjaot ovat ruotsalaisten tekemiä. Ne perustuivat siihen, että jokainen talo sai maata. ”Totta kai Ruotsin valtion on ollut pakko huomioida vallitsevat olosuhteet: maa on ollut jo talojen käytössä. Mutta toisaalta Suomi on ollut hyvin harvaan asuttu maa”, Kuisma toteaa.

Viljelysmaat jaettiin kylän taloille Länsi-Suomessa 1300-luvulta lähtien sarkajaossa kapeina sarkoina. Itä-Suomessa maanjako oli erilainen. Itäsuomalaisissa lohkojaoissa viljelysmaat jaettiin epämääräisen muotoisina viljelyslohkoina.

Peltojen ja niittyjen ulkopuolinen alue, yleensä metsä, oli yhteiskäytössä. Vasta 1750-luvulla alkaneessa isojaossa metsää alettiin jakaa tiloille.

”Kylän taloille annettiin metsää yksityisomistukseen noin 300–600 hehtaaria manttaalia eli talon verolukua kohden”, sanoo Aalto-yliopiston kiinteistötalouden emeritusprofessori Arvo Vitikainen. Verotusyksikkö manttaali otettiin käyttöön 1500-luvulla, ja se tarkoitti alun perin yhtä normaalikokoista tilaa. Sana juontaa juurensa ruotsin kielen sanoihin man (mies) ja tal (luku).

Metsien omistusrakenteeseen vaikutti ratkaisevasti, että niin sanottu liikamaa määrättiin kruunun omistukseen. Jos metsiä oli kylässä enemmän kuin kylän talojen yhteinen manttaaliluku edellytti, ylimääräinen osa määrättiin valtiolle. Erityisesti harvaan asuttuun Pohjois- Suomeen lohkottiin tämän vuoksi paljon valtion metsää.

Suomessa asui aikanaan Etelä-Suomea myöten saamelaisia, joiden elämäntapa ei perustunut maanviljelyyn tai yhdessä paikassa sijaitsevaan taloon. He liikkuivat vuodenajan mukaan pyyntialueelta toiselle.

Kuisman käsityksen mukaan saamelaisten omistusoikeus tunnustettiin kaikkein varhaisimmissa maanjaoissa. Tiettyjä alueita ei jaettu taloille, sillä ne tiedettiin saamelaisille kuuluviksi. ”Nämä alueet jaettiin vasta isojaossa. Maata viljelevän väestön ja saamelaisten välillä on varmasti ollut kahnauksia, mutta vähitellen Etelä-Suomen saamelaiset sulautuivat muuhun väestöön."

Jarkko Sirkiä
Suomessa riittää rajapyykkejä. Maa-alasta yli 60 prosenttia on yksityisten omistamaa, ja tilat ovat tyypillisesti pieniä.

Metsien siirtyminen yksityisomistukseen esti siihen asti pulmana ollutta puuston mielivaltaista haaskausta ja edisti lisäpeltojen raivausta. Kun metsäteollisuus alkoi kehittyä 1800-luvun loppupuolella, myös metsien taloudellinen merkitys kasvoi – maata omistavien tilojen hyödyksi. ”Talonpojat alkoivat yhtäkkiä saada aikaisemman mittapuun mukaan satumaisia summia myymällä puita”, luonnehditaan Suomen maatalouden historiassa.

”Metsät vaurastuttivat maatiloja, paransivat niiden kannattavuutta ja vähensivät taloudellisen katastrofin riskiä katovuosina. Myöhemmin isot maatilat pystyivät kouluttamaan lapsiaan, ja heistä tuli suomalaista sivistyneistöä. Fennomaanisen liikkeen rahapohja tuli metsistä”, Kuisma pohtii.

Vähällä kuitenkin oli, etteivät yksityisten omistamat metsät siirtyneet suuressa mittakaavassa raaka-ainevarantoja haalineille metsäteollisuusyrityksille. Venäjän keisari vahvisti vuonna 1915 ja itsenäinen Suomi kymmenen vuotta myöhemmin lain, jolla rajoitettiin puunjalostusyritysten maanhankintaa. Tämä Lex Pulkkinen vakiinnutti metsänomistussuhteet lähes muuttumattomiksi koko 1900-luvuksi. Taustalla oli poliittinen huoli maansa myyvien viljelijöiden joutumisesta ahdinkoon ja tämän kehityksen yhteiskunnallisista seurauksista.

”Jos Suomen maaseutu olisi ollut köyhää, punaiset olisivat olleet vahvempia, vuoden 1918 sodan lopputulos olisi ollut toisenlainen ja Suomi olisi liittynyt sosialistiseen Neuvostoliittoon”, Kuisma hahmottelee vaihtoehtoista kehityskulkua.

Tilattoman väestön kannalta metsien jako taloille merkitsi elannon kiristymistä. Jakamattomat yhteismaat olivat tarjonneet heille mahdollisuuden luonnonvarojen hyödyntämiseen. Vielä 1700-luvulla tilattomia oli huomattavasti vähemmän kuin 1800-luvulla. Väestön kasvu ja maiden jako loivat tilanteen, jossa perheiden kaikille jälkeläisille ei tahtonut enää löytyä sijaa yhteisöstä.

Periaatteessa 1800-luvun lopulta kaikki lapset olivat yhtä lailla oikeutettuja perintöön – sitä ennen pojan perintöosa oli ollut kaksinkertainen tyttären perintöön verrattuna. Käytännössä tilan viljelyä jatkoi useimmiten vanhin poika. Muut pojat saivat työkaluja, ehkä hevosen ja vähän rahaa. Tyttärien oli tyytyminen kapioihin ja lehmään.

Tilattoman väestön ongelmat kärjistyivät huonoina aikoina. Suomen itsenäistyessä ja suurten poliittisten myllerrysten pyyhkiessä koko maanosaa täällä kärsittiin jälleen ruokapulasta. Moni tilaton tarttui työväenliikkeen punakaartin tarjoamaan aseeseen.

Itsenäisessä Suomessa ratkaisuksi tarjottiin aina sotien jälkeisiin aikoihin asti maan jakamista tilattomille.

”Yhteiskuntaa haluttiin sisällissodan jälkeen rauhoittaa torppareiden vapautuksella. Syntyi iso määrä pientiloja. Samoin tapahtui 1940-luvulla, kun rintamamiehille ja luovutettujen alueiden väestölle annettiin maata. Toki samaan aikaan menetettiin iso määrä tiloja alueluovutuksissa Neuvostoliitolle”, Kuisma toteaa.

Itsenäisen Suomen päämiehillä oli 1990-luvulle asti vahva ymmärrys maanomistuksesta. Mauno Koivistoon asti lähes jokainen presidentti oli jonkinlaisen tilan omistaja. Ne, jotka eivät olleet perineet maata, olivat Koiviston tavoin aikuisiällään hankkineet maaomaisuutta. Esimerkiksi Kyösti Kallio oli Pohjois-Suomen suurimman talonpoikaistalon isäntä ja Risto Ryti huittislaisen suurtilan poika. Urho Kekkonen sen sijaan ei ollut perhetaustaltaan talollinen eikä torppari. Pielavedellä Pohjois-Savossa syntyneen Kekkosen isä oli alun perin renki. Hänen äitinsä oli talon tytär ja isäkin eteni urallaan metsätyönjohtajaksi, joten perheellä oli varaa kouluttaa poikaansa. Koiviston jälkeen presidentin virkaa hoitaneista Sauli Niinistöllä on kerrottu olevan kuuden hehtaarin osuus pientilasta Halikossa.

Museovirasto/ Albert Hämäläinen
Savutuvan nurkkaan majoittunut loisperhe vähäisine tavaroineen kuvattiin Itä-Suomessa vielä vuonna 1929.

Pientilapolitiikka tuli tiensä päähän 1960-luvulla, kun pienet tilat eivät enää tarjonneet riittävää elantoa. Elinkeinorakenteen monipuolistuttua yhä useampi suomalainen etsi työn muilta aloilta. Maanomistus ei enää ollut takuu varmasta elannosta eikä maattomuus merkinnyt tiukassa paikassa riskiä puille paljaille joutumisesta. Sosiaaliturvaa kehitettiin taloudellisen ahdingon varalle.

Vaikka maanomistuksen vaikutus yksilön tai perheen hyvinvointiin on laimentunut, maa on Suomessa yhä jakaantunut hyvin monille, aivan tavallisille kansalaisille. Maanomistajien joukkoon eriytyi 1950-luvulta alkaen myös aivan uudenlainen ryhmä: metsänomistajat. Siihen asti yksityismetsät kuuluivat lähes aina maanviljelijöille.

Muutamia vuosia sitten tehdyssä selvityksessä arvioitiin, että vähintään kaksi hehtaaria metsää omistavia henkilöitä oli Suomessa 620 000 kappaletta. Tähän joukkoon sisältyvät myös maatilojen omistajat.

”Maanomistuksen jakautuminen monille pienille omistajille on Suomen erityispiirre”, Petri Talvitie pohtii. Suomessa suurmaanomistus on harvinaisempaa kuin monissa muissa maissa eikä maa ole eliitin tai suuryritysten käsissä.

Viime aikoina tilakauppa on käynyt varsin kiivaana. Huomiota herättävää on ollut, että myyntiin tulevat metsät päätyvät yhä useammin muiden kuin yksityishenkilöiden omistukseen. Metsäkeskus tiedotti hiljattain, että yksityishenkilöiden omistus on kääntynyt laskuun, ja henkilöiden omistamaa maata on siirtynyt parin vuoden aikana yli 140 000 hehtaaria lähinnä rahastojen, yhtiöiden ja säätiöiden haltuun.

Vanha huoli vihreän kullan kohtalosta on jälleen virinnyt. Rahastojen merkittäväksi lisääntynyt metsämaan hankinta on ilmiö, jota on katsottu tarpeelliseksi ryhtyä suitsimaan jopa lainsäädännön keinoin. Motiivit maan omistukseen ovat nykyään erilaiset kuin aikaisemmin, mutta maan nälkä ei näytä lähimainkaan sammuneen.

Lähteet: Mikko Huhtamies: Maan mitta. Maanmittauksen historia Suomessa. Edita 2008. Suomen maatalouden historia I, II ja III. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003–2004. Markku Kuisma: Maanomistus ja kehitys: risteysten pitkä ketju. Gaudeamus 2019. Riikka Miettinen ja Ella Viitaniemi: Tilattomuus, merkitykset ja mahdollisuudet. SKS 2018. Kansallisbiografia.fi.

Museovirasto/ Pekka Kyytinen
Oma maa oli vuosisadat edes jonkinlainen tae ruuasta ja vakaista elämänoloista. Kuvassa ähtäriläinen isäntä tarkastaa ohrasatoaan vuonna 1965.
Katso uusin video: Kaikkia keinoja kokeillut metsänomistaja kehitti oman hirvenkarkotusliemen
Lue lisää

Tuulivoimaloiden maanvuokrasopimukset koskevat jo tuhansia metsänomistajia: "Viime aikoina on tehty hirvittävät määrät sopimuksia"

Maanomistaja voi saada vuokratuloja yhdestä tuulimyllystä jopa 30 000 euroa vuodessa – tuulivoimaloiden maanvuokrat ovat nousseet huimasti parissa vuodessa

Ratahankkeen valmistelu on ollut maanomistajalle piinallista – Tunnin juna toisi jättimäisen rautatiesillan Simo Larmon ikkunan alle: "Kuulemisilla ei tunnu olevan mitään merkitystä"

"Viljelijälle varattu uustorpparin osa" – MTK-Keski-Pohjanmaan johtaja: "Yksityisyrittäjyyteen perustuvalle maanomistukselle turvattava etuisuusasema"