Ajojahti on katoavaa kansanperinnettä, mutta ilman ajomiestä ei hirvi kaatuisi

Ilma on kuin morsian. Räntää vihmoo ja kolea tuuli hönkii pohjoiskantilta. Kuusamon Kiitämäjärven pohjoispuolella kohoavan Lehtovaaran metsissä on hiljaista ja koleaa kuin haudassa.

Vaaran huipulla seisoskellut Markku Tornberg vetää käsiinsä paksut työkintaat, vilkaisee oikealle ja vasemmalle ennen kuin töräyttää mukanaan tuomalla moottorikelkan äänimerkkitorvella kimakat tyyttäykset ilmoille ja karjaisee: ”Ajo alkaa!”

Kiitämän metsästysseuran hirvijahti on käynnistynyt. Jossakin parin kilometrin päässä ajomiesten edessä on passilinja, jossa kiväärimiehet odottavat hiiren hiljaa ajoketjun edestä mahdollisesti pakenevia hirviä.

Ajomiesten ei tarvitse olla hiljaa, päinvastoin. Ääntä saa lähteä kuin mieskuoro Huutajista. Tornbergin kahden puolen kuuluu karjahduksia ja torven törähdyksiä, kun muutaman sadan metrin levyinen rivistö laskeutuu alas vaaran rinnettä. ”Tärkeintä on pitää ajolinja suorana”, Tornberg opastaa.

”Siksi vauhti ei saa olla liian kova. Maasto vaihtelee, ja toiset joutuvat väistelemään ojia tai muita esteitä. Etenemisen tahti vaihtelee.”

Kiitämän jahdissa ei käytetä radioita, vaan ajo vedetään aivan ”luomuna”. Ajomiehet pitävät yhteyttä toisiinsa huutelemalla, pilleillä ja torvilla. Samalla passissa olevat ampujat pystyvät seuraamaan ajon etenemistä. Kun ketju on tullut lähelle, eteenpäin ei enää saa ampua. Hirviä ammutaan sen jälkeen vain takaviistoon.

”Äänimerkkien päätarkoitus on ilmoittaa kavereille, missä mennään. Hirvien karkottamiseksi ei erityisempää meteliä tarvitsisi pitää. Hirvi kuulee muutenkin kyllä aivan hyvin, missä ajajat kulkevat. Yksi risun risahdus riittää saamaan sen liikkeelle.”

Raskaita lumipaakkuja romahtelee Tornbergin selkään ja oksat läpsivät kasvoihin, kun ajomies puikkelehtii taimikon läpi. Välillä on loikattava ojan ylitse ja kompuroitava maahan raivattujen risukoiden seassa. Kaloreita palaa ja rasva sulaa. Ei tätä jaksaisi, jos ei perhe tukisi.

Taimikossa tulevat vastaan ensimmäiset hirvenjäljet. Eläin on liikkunut ajolinjan myötäisesti ja livahtaa todennäköisesti sivulta karkuun ennen passilinjaa. ”Ajomatka ei saisi olla kovin pitkä, pari kilometriä korkeintaan, muuten hirvet karkaavat sivuilta”.

Kiitämällä on vankka hirvikanta. Peltoja on vielä paljon aktiiviviljelyssä, ja ne yhdessä riistapeltojen ja nuolukivien kanssa pitävät eläimet alueella. Alue rajoittuu Venäjän erämaihin, ja siltä puolen tulee lisää hirviä, mutta myös petoja, susia ja karhuja. Marraskuun alussa kylän liepeiltä kaadettiin yksi poroja raadellut susi.

Ajojahti on monissa metsästysseuroissa katoavaa kansanperinnettä. Väkeä ei riitä. Useimmiten jahdataan koiran avulla. Kiitämällä on kuitenkin haluttu pitää ajojahti elossa, vaikka koiramiehiäkin maastossa liikkuu omilla sektoreillaan. Ajoketjuun tulee väkeä eri puolilta maata, kun entiset kyläläiset haluavat palata kotimaisemiin ja tavata tuttavia.

”Erityisesti naisväki haluaa pitää kiinni ajojahdista – pysyypähän ukot hyvässä kunnossa”, yksi ajomiehistä, Tuomo Hänninen veistelee.

Lopulta passilinjaan asti juoksee vain yksi hirvi. Sekin onnistuu hurjalla spurtilla läpäisemään asemiesten ketjun vahingoittumattomana.

”Laulettaisiinko jotakin piristävää”, joku kysyy, kun tippanenäiset ajomiehet kokoontuvat metsätielle ennen uutta ajoa. ”Joo, miten olisi se Niin kauas hirvet karkaavat?”