Keskisarja: Metsän uinuva rauhanhistoria
”Metsäisyyden takia Suomessa melko harvoin rymistelivät armeijat. Vihreä vyöhyke torjui niitä tehokkaammin kuin mikään linnoitusketju”, kirjoittaa Teemu Keskisarja Aarteen kolumnissaan.
”Metsäpolkua pitkin tuhannet suomalaiset äänestivät jaloillaan suurvaltasotien mielettömyyttä vastaan”, kirjoittaa Teemu Keskisarja. Kuva: Saara Lavi31.5.202209:00
Kaikki tietävät Suomussalmen korpitaistelut 1939–1940. Surkeilla soilla, kaamoksen kuutamoyössä, jäälakeuksilla ja viisi metriä leveällä Raatteen tiellä suomalaiset tuhosivat pari puna-armeijan divisioonaa.
Talvisota ei kuitenkaan ole ainut sotahistoria, joka hongissa humisee ja kuusissa kuiskii.
Pohjolan havu- tai lehtimetsäkään ei sovellu sotimiseen, kaikki vuodenajat ovat viheliäisiä, niin sotapäälliköt enimmäkseen ajattelivat 1500–1800-luvuilla.
Tiettömän erämaan logistiikkaa ei tehnyt mieli kokeilla. Metsäisyyden takia Suomessa melko harvoin rymistelivät armeijat. Vihreä vyöhyke torjui niitä tehokkaammin kuin mikään linnoitusketju. Läpi solahti vain pieniä vapaajoukkoja hävittämään ja ryöstämään ja vuoroin vieraissa kostoretkeilemään.
Katselmusrullissa ja ruotusotilaiden sukupuissa näkyy eräänlainen metsän rauhanhistoria. Metsäpolkua pitkin tuhannet suomalaiset äänestivät jaloillaan suurvaltasotien mielettömyyttä vastaan. Sotilaskarkurit ja väenottojen välttelijät katosivat ihmisten ilmoilta.
Ruotsin esivallan pitkä käsi ei ulottunut kaikkialle. Karkurit elivät erakkoina ja uudisraivaajina tai työllistyivät kaukaisilla seuduilla. Talot ja kaskiyhteisöt pestasivat tuntemattomia kulkumiehiä. Armottoman työvoimapulan takia hommaa löytyi jokaiselle, ken jaksoi kirvestä käyttää. Sota-artiklat rankaisivat tällaisesta siviilipalveluksesta teloituksella tai vähintään kujanjuoksulla.
”Kriisinhallinnassa” metsä oli kerta kaikkiaan korvaamaton. Se oli siviilien ainoa väestönsuoja ja vastaanottokeskus.
Isossavihassa 1710-luvulla säätyläisiä ja rantapitäjien asukkaita pääsi jonkin verran venepakolaisiksi valtakunnan länsipuoliskoon. Ruotsi suhtautui nuivasti tulokkaisiin, jotka kuluttivat resursseja väärällä puolella rintamaa. Vetovoimatekijöitä oli vähän mutta työntövoimatekijöitä riittämiin: kidutukset, joukkomurhat ja -raiskaukset.
Pakolaisuus painottui metsiin. Piilopirttejä ja pakosaunoja oli tapana rakentaa takamaille hyvissä ajoin. Kun ”välitön turvallisuusuhka” kantautui saarnastuolin kuulutuksista, huhuista ja taivaan merkeistä, ei muuta kuin kamat kasaan ja menoksi. Päistikkaa hoipparoiminen tarkoitti talvella varmaa nälkäkuolemaa, siksi viljanrippeitä ja kalavehkeitä kannatti kätkeä etukäteen.
Valtio ei suonut 1700-luvulla ”huoltovarmuutta”, pikemmin päinvastoin. Oma armeija vei tuhkatkin pesästä. Se kokosi verojyvät ja usein poltti tuhansia viljatynnyreitä makasiineissa, joita vihollinen oli valtaamaisillaan.
Metsäpakolaisten elämästä kertovat kansanperinne ja Samuli Paulaharjun tutkimukset. Esimerkiksi Hailuodossa – vähämetsäisellä pikkusaarella – oli lumeen naamioitu jättilaavu jopa sadoille piilottelijoille.
Pitäjässä kuin pitäjässä oli eloonjääminen pienestä kiinni. Henki oli katkolla jokaisesta risun rasahduksesta. Uskallanko hakea kutulle ladosta viimeisen sylyksen heinää. Jälkiäni ehkä seuraavat ihmismetsästäjät. Palaanko autioon kylään tarkkailemaan tilannetta ja etsimään tuluksia ja kattilaa. Jos jään kiinni, nuotiolla korvennettuna kai paljastan kiduttajille lasteni ja naapureiden piilot.
Elintoiminnot pysyivät käynnissä vähimmällä mahdollisella liikkumisella, vähimmällä mahdollisella tulenteolla, vähimmällä mahdollisella ravinnonkulutuksella. Löytyykö hangen alta ylivuotisia puolukoita, kestämmekö kutuhaukien kolkkaamiseen saakka.
Näitä ahdistavia asioita mietin, kun Armon Vuonna 2022 käyskentelen kevätmutaisessa metsässä Itä-Uudellamaalla. Olen kyhännyt pinon sotakirjoja tulematta hullua hurskaammaksi. Sota on suunnattoman monimutkainen – jotenkin sotijoista riippumaton – ekosysteemi, joka elää omaa elämäänsä ja toistaa itseään aina erilaisena.
Metsästä ei huvittaisi palata tietokoneelle lukemaan ja kirjoittamaan sotajuttuja. Metsä on mielenrauhan elementti, vaikka sitten perusteettomankin. Päässäni ei soi Porilaisten marssi vaan Aleksis Kiven Oravan laulu.
Taisteloa allans' monta;
Havu-oksan rauhan-viiri
Päällänsä liepoittaa.
Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
