Itärajassa riittää ehkä ihmeteltävää, mutta ei sitä pelätä tarvitse ‒ selfien ottaminen voi tosin tulla pahimmillaan kalliiksi
Kuluneen vuoden aikana itärajaan on kohdistunut monenlaista huomiota. Arki siellä pyörii kuitenkin varsin normaalisti.
Rajavyöhykkeen merkki on tuttu näky Etelä-Karjalassa. Kuva: Mikko NikkinenMiltä elämä siellä itärajalla nyt tuntuu, miten te pärjäätte, pelottaako?
Tähän kysymykseen vastasin etenkin viime keväänä monesti. Olen lähtöisin Satakunnasta ja asunut Etelä-Karjalassa runsaat kymmenen vuotta. Monelle läheiselleni Venäjän raja on vieras ja kaukainen. Asun alle kymmenen kilometrin päässä siitä, ja lähimmälle ylityspaikalle on matkaa alle tunti.
Huomaamattani olen kai tottunut, ja vastaukseni on ehkä yllättänyt osan kysyjistä. Ei minua varsinaisesti ole pelottanut, ainakaan enempää kuin muitakaan suomalaisia.
Tietenkin sodan alkaminen hirvitti ja hirvittää edelleen. Lähistöllä sattuneet ilmatilaloukkaukset mietityttivät, ja rajan suunnalta joskus kantautuvia jysähdyksiä alkoi kuunnella aiempaa herkemmällä korvalla.
Venäjän ensimmäisen liikekannallepanon aikaan täällä asuvia kehotettiin tarkkailemaan vieraita kulkijoita.
Silti raja on täällä arkinen osa elämää, joka jatkuu pääosin kuten ennenkin. Kyltit kertovat, missä rajavyöhyke alkaa ja paikoin merkkipaalutkin näkyvät. Rajaa vartioidaan hyvin. Lähes kaikki tuntevat jonkun, joka työskentelee rajavartijana tai Tullissa.
Kesällä tuttu rajavartija kertoi, ettei töissä ole ollut yhtä rauhallista uran aikana koskaan. Resursseja on lisätty, ja työvuoroissa jää aiempaa enemmän aikaa kävellä rajalla.
Vuoden mittaan muualla asuvien kysymys on muuttunut. Nykyisin tiedustellaan useimmin, miten venäläisten häviäminen katukuvasta vaikuttaa elämään. Pohdinta liittyy rajan sulkemiseen turismilta.
Todellisuudessa venäläiset vähenivät rajusti jo paljon aiemmin, kun korona rajoitti matkailua. Sota muutti tilannetta lähinnä niin, että toivo venäläisten matkailun elpymisestä hiipui.
Eivät venäläiset silti täältä kokonaan kadonneet. Monella on venäläinen puoliso, työkaveri tai luokkatoveri. En ole kuullut, että heihin kohdistuisi rasismia. Hekin ovat osa arkea.
Se, mikä oikeasti (sotaa tietysti unohtamatta) huolestuttaa, on muun Suomen ja suomalaisten suhtautuminen itärajaan.
Etelä-Karjala muutti nopeasti maakunnan strategiaa, kun raja lakkasi olemasta vahvuus. Matkailijavirtoja ja perusteita yritysten asettumiselle maakuntaan etsitään nyt muualta. Uusiutuvan energian kehitys vaatii enemmän innovaatioita kuin lännessä, sillä rajan läheisyys rajoittaa tuulivoiman rakentamista.
Kaikkea rajan läheisyys ei sentään heikennä. Niihin asioihin kuuluvat esimerkiksi kirkkaat järvet, lumiset talvet, hauska murre sekä huikean positiivinen LUT-yliopisto, jossa ehditään vetytalouden kehittämisen ohella hitsata kamiinoita Ukrainaan.
Karjalaa ei ole syytä pelätä. Tuota sotivan valtion rajaakin voi tulla turvallisesti katseluetäisyydeltä ihmettelemään, mutta selfietä sen väärällä puolen ei kannata ottaa. Joka vuosi joku tekee niin ja saa siitä sakot. Halutessaan rajavartijoita pääsee varmasti jututtamaan halvemmallakin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
