Säilöttyjä unelmia
Kuva: Jaana Kankaanpää15.2.201215:00
Ralli radalla
Luin tässä taannoin jutun Katja Gauriloffista, tai oikeastaan hänen tekemästään dokumentista Säilöttyjä unelmia. Siinä Katja oli ostanut marketista purkillisen raviolia. Nauttiessaan lounasta ja lukiessaan purkin etikettiä oli herännyt dokumenttiajatus: ”Minäpä haluan tietää, missä tämän ruuan alkuperä oikeastaan on.”
Alkoi neljä vuotta kestänyt selvitys ja kuvaus. Tuote oli valmistettu Ranskassa, nauta oli tuotettu Puolasta, vehnä Ukrainasta, possunliha Tanskasta, tomaatit Portugalista, sipulit Belgiasta ja oliiviöljy oli italialaista. Mieleeni tuli ajatus: Mitä sitte?
Dokumentissa kuvataan puolalaista teurastamoa ja sen työntekijää Andrzej Biskuppia. Näytetään kuinka lehmä saa ensin kuulan kalloonsa, kuinka siltä katkotaan jalat, irrotetaan nahka, katkaistaan pää ja poistetaan sisälmykset. Veressä yltäpäältä oleva Andrzej avautuu kameralle, hän kertoo yksityiselämästään karseita juttuja.
Mitä puistattavaa tässä on? Teurastamoilla Puolassa vain on tuollaista tänä päivänä.
Sikoja kuvataan siemennyskarsinassa. Valtava emakko röhnöttää lattialla ja karju käy haistelemassa ruman sikaemännän nokkaa. Siitähän kiima syntyy!
Tanskasta porsaat matkaavat Saksan-maalle, jossa niitä kasvatetaan dokumentin mukaan ”keskitysleirimäisissä” oloissa, pimeässä keskellä metsää, 6 000 sian yksiköissä.
Mitä sitte? Noinhan se vain tänäpäivänä täytyy Saksassa tehdä.
Paras oliiviöljy puristetaan Italiassa Puglian kylässä. Jäljelle jäänyt massa haisee ja näyttää kuulemma sianpaskalta. Se kasataan pyöräkuormaajalla isoihin tankkeihin, joissa siitä saadaan keittämällä vielä viimeisetkin öljypisarat ravioleihin. Jäljelle jäänyt ”sora” poltetaan uuneissa.
Mitäs kamalaa tässä sitten taas on? Jokainen öljypisara oliiveista pitää saada talteen Italiassakin.
Itse tuote tehdään Ranskassa, lihat kaadetaan jäisinä klöntteinä kattiloihin, joissa ne murskataan. Valtavaan sammioon heitetään lisäksi vihannekset, sekoitetaan ja tuleva tökötti puristetaan tahnaksi, joka sitten keitetään. Raviolit säilötään espanjalaiseen tinapurkkiin, etiketti päälle, ja matka Suomen supermarkettiin voi alkaa. En vieläkään ymmärrä, mitä kamalaa ja dokumentin ainesta tässä kaikessa on?
Dokumentaristin 800 grammaa painava raviolisäilyke maksoi suomalaisessa marketissa euron. Siis euron! Tämä tässä on kamalaa!
Tuosta purkista normi-ihminen syö kaksi lounasta. Ruoka kuluttajalle siis maksaa 50 senttiä per päivä. Ei jumalauta!
On turha odottaa mitään ihania unelmateurastamoita, joissa lehmät silitetään ikiuneen tai sikaloita, joissa kaikilla on omat yksiöt. On turhaa odottaa oliiviöljyä, joka puristetaan nenäsi edessä tai raviolia, jota ihana tv-kokki sekoittaa keittiössäsi ja puhuu mukavia.
Maailman ruuantuottajien olot ja elinmahdollisuudet eivät koskaan parane niin kauan kuin maailmanpolitiikka on sitä, että kaupunkilaiskuluttajan pitää saada ruokansa halvalla. Melkein ilmaiseksi.
Jos tuo raviolipurkki olisi maksanut kaksikymmentä euroa ja kuvattavissa paikoissa olot olisivat samat, silloin olisin todella huolissani.
Minun henkilökohtainen ”säilötty unelmani” on: ruuan hinta pitää vähintään kaksinkertaistaa. Tai miksei jopa kolminkertaistaa?
Ihmiset ymmärtäisivät vihdoin perustarpeittensa arvon. Jouduttaisiin oikeasti tekemään töitä elämisen eteen. Oikeita asioita arvostettaisiin, ja silloin meillä kaikilla, niin eläimillä kuin ihmisillä, olisi hyvä olla!
Kirjoittaja on teuvalainen maanviljelijä ja Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
