Paljon puhetta geenimuuntelusta

Ruokakriisistä on puhuttu jo pitkään. Maailman väkiluvun ennustetaan rikkovan 7 miljardin rajan lähiaikoina. Vuonna 2050 sen uskotaan olevan lähes 10 miljardia.

Miten tällainen ihmismäärä ruokitaan, jos hyvästä viljelyalasta on jo nyt pulaa ja nälänhätä vaivaa laajalti ympäri maailmaa?

Joissain puheissa luomusta on povattu pelastusrengasta. Ajatus sai heti kannatusta, kuten nykyajan ekologisesti valveutuneessa yhteiskunnassa ilmeisesti kuuluu.

Tulevaisuudessa ruoantuotanto vaatii viljelykasveilta kuitenkin aivan uusia voimia. Miten ne aiotaan saada kestämään äärimmäisiä kasvuolosuhteita, kuten kuivuutta tai lisääntyvää kasvitautien uhkaa, luonnonmukaisen viljelyn avulla?

Muitakin ratkaisuvaihtoehtoja on jo esitetty.

Hyvän ja kauniin luomun rinnalla nämä vaihtoehdot vain tuntuvat monien mielestä rumilta. Valtavat ihmisjoukot ärähtivät, kun kehdattiin ehdottaa, että geenimuuntelusta voisi olla apua ongelmaan.

Ihminen on muokannut viljelykasvien perimää siitä asti, kun alkoi harjoittaa maanviljelyä. Geenimuuntelun tavoite on sama kuin perinteisen jalostuksen: halutaan parantaa tiettyjä ominaisuuksia. Se on myös varsinaista täsmäjalostusta tavallisiin menetelmiin nähden.

Siitä huolimatta sitä halutaan ehkäistä kuin ruttoa.

Jalostajat valittavat, että geenimuuntelun tutkimisesta on tehty mahdollisimman vaikeaa erilaisten säädöksien takia. On minustakin surullista, että maailmassa, jossa alkoholia kuluu, tupakka sauhuaa ja pikaruokabisnes kukoistaa, geenimuunnellun tomaatin ajatellaan olevan erityisen vaarallinen. Sitten nämä mielipiteet vielä hidastavat tutkimustyötä.

Silti kasvinjalostajat saisivat katsoa myös peiliin.

Geenimuuntelusta puhuvat näkyvästi lähinnä sen vastustajat. Heidän suussaan siitä on tehty lajirajat rajusti rikkova Frankenstein-tiede, joka aiheuttaa sisäelinvaurioita ja lisääntymiskyvyttömyyttä. Mielipidettä levitetään jakelemalla lentolehtisiä ja väsäämällä blogimerkintöjä.

Totta tai tarua, ihmiset uskovat, jos heille ei tarjota vaihtoehtoja.

Geenimuuntelun todellisuus on jäänyt varsin pienen piirin tiedoksi.

Tutkijat juttelevat keskenään seminaareissa ja tiedonjyviä jaetaan lähinnä tieteellisinä julkaisuina. Sellaisia ei-akateeminen kaduntallaaja harvemmin tavoittaa.

Harmillisen harvoin olen törmännyt aiheesta tehtyyn selkokieliseen ja laajaan tekstiin, jonka olisi kirjoittanut geenimuuntelua puoltava asiantuntija. Jos geenimuuntelusta aiotaan tehdä tulevaisuutta, vaatii se aktiivisempaa otetta niiltä, jotka oikeasti tietävät totuuden. Vai onko koko totuutta vielä olemassakaan?

Luin taannoin jo vuosia sitten suomennetun kirjan Petoksen siemenet. Siinä käsiteltiin suurten yhtiöiden ylivaltaa gm-bisneksessä. Teksti sai paikoin hyvän Bond-elokuvan käsikirjoituksen piirteitä, niin kieroina sen konnat esiteltiin.

Kirjaa lukiessa oli kuitenkin pakko miettiä, kuinka paljon siitä oli totta.

Ilmassa leijuu epäilyjä siitä, että gm-firmat teettävät itse turvallisuuskartoituksensa ja painostavat päätöksentekijöitä.

Patenttisäädöksissä on paljon pielessä, kun ne takaavat mahdollisuuden tahkoa rahaa sieltä, missä se on muutenkin vähissä. Nykyinen järjestelmä, joka sallii länsimaisten yritysten asettaa tiukkoja säädöksiä kehitysmaiden viljelijöille, on yksi geenimuuntelun suurimpia ongelmia.

Se ei silti tee itse tekniikasta huonoa. Vikaa on vain käyttäjissä.

Geeniteknologia on lyömässä itseään läpi myös peltojen ulkopuolella. Harvemmin kuulee, että sen hyödyntämistä esimerkiksi lääketieteessä vastustettaisiin. Syy lienee se, että lääketieteen keinoin on mahdollista pelastaa henkiä. A-vitamiinin esiastetta, beetakaroteenia, tuottavan kultaisen riisin avulla voitaisiin pyrkiä samaan, jos se vain pääsisi joskus lautasille asti.

Maailman ruokaongelmia tuskin ratkaistaan yhden teknologian keinoin. Geenimuuntelu olisi vain yksi apuväline muiden rinnalla.

Lisätutkimus on myös tarpeen, jos koko totuuden kannalta oleellisiin kysymyksiin halutaan saada vastaus. Geenimuuntelun puolustajat ovat usein painottaneet näitä näkökulmia, mutta se ei tunnu valtaväestölle riittävän.

Joskus tuntuu, että uutta tuntematonta on liian helppo pelätä.