Asiantuntijalta: Kaavoitus syö Suomen huoltovarmuuden ja kulttuurimaisemat

Maatalousmaa on vähentynyt tasaisesti kaikissa länsimaissa viime vuosikymmeninä, ja sama trendi näkyy myös Suomessa.

Keskeinen maatalousmaan vähenemisen syy Suomessa on kaupungistuminen. Pro gradu -työtä varten tekemäni analyysi osoittaa huomattavan vahvan yhteyden kaupunkiväestön kasvun ja maatalousmaan vähenemisen välillä. Kaupungistuminen selittää yli 92 prosenttia maatalousmaan vähenemisen vaihtelusta ajan kuluessa.

Muutokset maankäytössä tapahtuvat tyypillisesti kaupunkien reuna-alueilla, joissa peltoihin kohdistuu suurin rakentamispaine hyvän saavutettavuuden, maan arvonnousuodotusten ja infrastruktuurin laajenemisen vuoksi.

Suomessa maatalousmaan suhteellinen osuus maan kokonaispinta-alasta on jo valmiiksi erittäin pieni verrattuna moniin muihin Euroopan maihin. Vain noin 6,5 prosenttia Suomen maapinta-alasta on maatalousmaata. Lukuja voidaan verrata Ruotsin 6,8 prosenttiin, Sveitsin 38 prosenttiin, Saksan 49 prosenttiin ja Tanskan 63 prosenttiin. Kaikista 54 Euroopan maasta Suomi on sijalla 53. Vain Norjassa maatalousmaan osuus kokonaispinta-alasta on pienempi kuin Suomessa, 3,4 prosenttia.

Maatalousmaa ei ole ainoastaan perusta huoltovarmuudelle ja maan omavaraisuudelle. Se kytkeytyy myös kulttuurimaisemien säilymiseen, luonnon monimuotoisuuden tukemiseen ja ekosysteemipalveluihin.

Maatalousmaan vähenemisellä on laajoja ja pitkäaikaisia vaikutuksia, jotka eivät näy eikä niitä arvioida riittävästi päätöksenteossa.

Maatalousmaan muuttamisella tarkoitetaan maatalouskäytössä olevan maan – kuten peltojen, laidunten ja niittyjen – pysyvää muuttamista muuhun kuin maatalouskäyttöön, useimmiten asumiseen, infrastruktuuriin ja teollisuusalueiksi.

Suomessa tämä prosessi tapahtuu virallisen maankäytön suunnittelun ja kaavoituspäätösten kautta. Näin ollen maatalousmaata ei voida muuttaa ilman kuntien hyväksyntää.

Koska kunnilla on Suomessa kaavoitusmonopoli, niiden rooli on keskeinen maan käyttötarkoituksen muutoksessa. Ilman kuntien hyväksyntää maatalousmaata ei voi siis muuttaa muihin käyttötarkoituksiin. Käytännössä kuntien virkamiehet ja poliittiset päättäjät ovat siten avainasemassa siinä, säilytetäänkö maatalousmaata vai muutetaanko se pysyvästi muuhun käyttöön.

Vaikka maankäytön muutosta pidetään usein luonnollisena talouskasvun ja kaupungistumisen seurauksena, maatalousmaan muuttaminen pitää nähdä myös peruuttamattomana rajallisten luonnonvarojen menetyksenä. Kun pelto on kerran muutettu esimerkiksi teollisuusalueeksi, sen palauttaminen takaisin pelloksi on erittäin epätodennäköistä.

Vaikka maatalousmaan muuttaminen muihin tarkoituksiin on maailmanlaajuinen ilmiö, Suomen tilanteessa on erityispiirteitä. Verrattuna naapurimaihin, kuten Ruotsiin ja Tanskaan, julkinen keskustelu ja tutkimus maatalousmaan vähenemisen ongelmista ovat Suomessa täysin marginaalisia. Suomessa asia on kuitenkin myös maanomistajan kannalta ongelmallinen: maanomistajan oikeusturva on huomattavasti heikompi Suomessa kuin monissa muissa maissa. Jos kunta päättää kaavoittaa peltoalueen vaikkapa asuinalueeksi, voi se niin tehdä pakkolunastamalla. Pakkolunastuksilla tehdyt maan ostot vastaavat harvoin maan todellista arvoa.

Esimerkiksi Ruotsissa maatalousmaata voidaan myös suojella, jolloin kulttuurihistoriallisesti, ekologisesti tai maisemallisesti merkittävät peltoalueet saadaan säilytettyä seuraaville sukupolville, vaikka paine niiden muuttamisesta olisikin suuri.

Selvitin gradussani myös sitä, kuinka paljon suomalainen maatalousmaa tulee tulevaisuudessa vähenemään. Kahta eri mallia käyttävä selvitykseni perustuu dataan, joka sisältää Suomen maatalousmaan määrät hehtaareina 1960-luvulta alkaen.

Molemmat menetelmät ennustivat maatalousmaan määrän jatkuvaa vähenemistä Suomessa. Maatalousmaata saattaa arvioiden mukaan kadota vuosittain noin 6 000–8 000 hehtaaria, mikäli nykyinen trendi maankäytössä jatkuu. Seuraavien vuosikymmenten aikana tämä merkitsisi huomattavaa kumulatiivista vähennystä.

Koska maatalousmaan muuttaminen muihin tarkoituksiin on peruuttamatonta, kehityskulku on vähintäänkin huolestuttavaa.

Maatalousmaa ei vähene tasaisesti. Suurimmat menetykset kohdistuvat historiallisesti merkittävimmille maatalousalueille, kuten Uudellemaalle, Varsinais-Suomeen ja Pirkanmaalle.

Näillä alueilla yhdistyvät kulttuurihistoriallisesti arvokkaat ja hedelmälliset pellot ja juurevat perinnemaisemat sekä voimakkaasti kasvavat kaupunkialueet, mikä tekee niistä erityisen alttiita rakentamista suosiville kaavoituspäätöksille. Alueiden kunnat kaavoittavat systemaattisesti Suomen keskeisimmät ja vanhimmat pellot sekä historialliset maisemat esimerkiksi teollisuustonteiksi.

Maatalousmaan väheneminen Suomessa on jatkuva ja rakenteellisesti ohjautuva prosessi, joka kytkeytyy tiiviisti kaupungistumiseen ja kuntien maankäytön suunnitteluun. Ennustettujen vuosittaisten menetysten ja jo valmiiksi rajallisen maatalousmaan määrän valossa nykyinen kehityssuunta vaikuttaa pitkällä aikavälillä kestämättömältä.

Ilman vahvempaa poliittista huomiota ja suojelutoimia Suomi vaarantaa oman huoltovarmuutensa, kulttuurimaisemansa ja luontonsa peruuttamattomien, lyhyen aikavälin ”kehityshyötyjen” vuoksi.

Lilli Uotila

KTM