Se on geeneissä

Suomenhevosvarsa tuuppaa liki ja nuuhkii uteliaana paidan helmaa. Varsan kasvattaja Liisa Hytönen rapsuttelee suojattinsa leukaperiä ja oikoo kiharalle pyrkivää otsatukkaa.

”Välillä sitä miettii, että luopuisiko hevosista”, hän sanoo ja naurahtaa päälle. ”Mutta kun aina syntyy joku, jota ei mitenkään raaski myydä.”

Kuten tämä Vili Verneri. Sielukaskatseinen pikku ori hurmaisi kenet tahansa, mutta kasvattajaa ei sulattanut sen ulkonäkö vaan sukutaulu.

Ennen kuin tutustutaan varsan sukupuuhun tarkemmin, tehdään pieni aikamatka.

Eletään 1950-lukua ja suomenhevosen kulta-aikaa. Ympäri maan pelloilla ja metsissä ahertaa arviolta 410 000 hevosta.

Muutos odottaa kuitenkin jo kulman takana. Traktorit alkavat vähän kerrassaan syrjäyttää hevosia peltotöistä, ja kun valtion aiemmin tukema metsätyökin käy kannattamattomaksi, tulee työhevosesta lopullisesti työtön. Kahdessakymmenessä vuodessa suomenhevoskannasta häviää – vai pitäisikö sanoa hävitetään – lähes 97 prosenttia. Aallonpohjassa vuonna 1987 puhdasrotuisia suomenhevosia on jäljellä enää 14 000 yksilöä.

Samaa mittaluokkaa olevan harvennuksen saisi aikaan, jos pyyhkäisisi kartalta Turkua lukuun ottamatta Suomen koko väestön.

”Kuinka paljon siinä vaiheessa hävisikään sukuja. Ei sitä pitäisi ajatella. Ja kuitenkin sitä ajattelee”, Hytönen huokaa.

Vähän kerrassaan suomenhevosen kanta elpyy. Hevoset eivät kuitenkaan palaa pelloille ja metsiin, vaan raviradoille. Alkuperäisistä työhevoslinjoista vain kourallinen säilyy nykypäivään.

Hytösen rapsutuksista nauttiva Vili Verneri on tällaisen työhevossuvun vesa. Sen emä on Unelma Irmeli ja isä Pikku-Laakeri. Isänsä kautta varsa liittyy osaksi työhevosten ketjua, joka jatkuu katkeamattomana aina 1900-luvun alussa eläneeseen Sopusointu-nimiseen oriiseen saakka.

Kun Liisa Hytönen oli lapsi, perheen kotitilalle pyrkiviä vieraita opastettiin etsimään taloa, jossa oli ”paljon tyttöjä ja hevonen”. Ei siis ihme, että palattuaan kotikonnuilleen vuonna 1995, päätti Hytönen ensi töikseen hankkia taloon hevosen.

Alunperin kiikarissa oli suomenhevostamma. Joitain Hytönen ehti käydä katsomassakin, kunnes eräänä päivänä hänen silmiinsä osui työhevosseuran lehdessä ollut myynti-ilmoitus. Naapurikunnassa Laukaassa kasvattaja kauppasi 17-vuotiasta suomenhevosoria nimeltä Eri-Luonnos. Hytönen lähti katsomaan – ja ihastui.

Eri-Luonnos oli 6-vuotiaana kantakirjattu työhevoslinjalle, ja ennen Hytöselle siirtymistään se ehti juosta raveissa ennätyksekseen 26,6. Eläkevuosinaan ori viihtyi yhtä hyvin sekä satulan alla että metsässä tukkireen edessä.

”Sillä oli huippuluonne ja se oli niin käteenkäyvä, ettei semmoista tule toista”, Hytönen muistelee.

Aika pian omistajasta alkoi tuntua siltä, että mainiosta oriista pitäisi saada jälkeläisiä. Eikä aikaakaan, kun talliin asteli tamma nimeltä Pisaran Pisto.

Oli onnekas sattuma, että Eri-Luonnos ja Pisaran Pisto polveutuivat molemmat emänsä puolelta harvinaisemmista työhevossuvuista. Myöhemmin sukulinjoista kiinnostuttuaan Hytönen alkoi tietoisesti valikoida talliinsa valtasuvuista poikkeavia tammoja.

Mielenkiinto heräsi, jos sukutaulusta puuttuivat nimet Suikku, Vokker, Hilu ja Vieteri. Helmen löydettyään Hytönen ei aikaillut. Joskus hän teki kaupat pelkän suvun perusteella, hevosta näkemättä.

Hytösen ensimmäinen oma kasvatti näki päivänvalon vuonna 1998. Sen jälkeen Haapamäen tilalla on syntynyt 25 varsaa. Harvinaisten sukulinjojen vaaliminen on tärkeää rodun geenipohjan vuoksi, mutta onko se ainoa syy?

Vastaukseksi Hytönen kertoo tarinan. Sotavuosien jälkeen Pukarantiellä tehtiin remonttia, jonka vuoksi silta oli poikki. Kesken töiden paikalle saapui ajomies hevosineen. Tilanteen havaittuaan mies pysähtyi, riisui hevosen valjaista ja talutti sen lankkua pitkin ojan yli.

”Miten luottavaisia ja yhteistyöhaluisia hevoset siihen aikaan olivat. Ja näitä tarinoita on Suomi väärällään. Jos nykyisen ravurivarsan laittaisi 40-luvun töihin, tulisiko siitä mitään?”

Kun Hytönen aloitteli kasvatustoimintaansa, olivat erisukuiset suomenhevoset pienen piirin harrastus. Viime vuosina tilanne on muuttunut. Erisukuisuudesta puhutaan enemmän ja sen myötä kiinnostus on lisääntynyt.

”Ennen suhtautuminen saattoi olla luokkaa ’jaa, ne on niitä’. Nykyään ei enää pidetä hulluna. Ainakaan niin paljon”, Hytönen hymähtää.

Tietynlaista hulluutta kasvattajalta kuitenkin vaaditaan. Erisukuisten orien astutusmäärät ovat pieniä, joten siirrot eivät kannata. Käytännössä astutukset hoidetaan luomuna. Niinpä Hytönen viime keväänä lastasi tamman toisensa perään traileriin ja hurautti milloin Kalajoelle, milloin Hankasalmelle tai Tuusulaan.

Laitumella kohoaa ruskea kumpu, vuotias Monsuuni Martta on nokkaunillaan. Varsa on myyty ja se muuttaa kohta uuteen kotiinsa. Kaikkiaan Hytönen on tänä vuonna myynyt viisi kasvattiaan.

Toisinaan kuulee sanottavan, ettei kasvattajan kannata käyttää kuin suosituimpia isäoreja, mikäli mielii saada varsoista omansa pois. Hytönen näkee asian toisin.

”Erisukuisilla oreilla on yleensä kohtuulliset astutus- ja varsamaksut, joten vaikkei varsan hinta ole sama kuin vieskeriläisellä, pääsee kasvattaja kuitenkin samaan lopputulokseen.”

Pääsääntöisesti Hytösen varsat päätyvät uusille omistajilleen puskaradion kautta. Kasvattajalle tämä sopii, sillä aina ei varsa lähde ensimmäisen ostajaehdokkaan matkaan.

”Kyllä muutama kauppa on jäänyt tekemättä sen vuoksi, että ostaja olisi halunnut varsottaa jollain valtaorilla. Siinähän menisi hukkaan koko työni.”

Tällä hetkellä Hytösellä on tallissaan 12 hevosta. Jos suunnitelmat toteutuvat, muutaman vuoden kuluttua jäljellä on enää neljä. ”Alkaa olla pulaa sekä pellosta että ajasta”, hän huokaa.

Rankimpia ovat keväät, sillä Hytönen valvoo jokaista varsomista silmä kovana. Kun varsa kerran meni yliajalle, nukkui kasvattaja valjashuoneessa kolme viikkoa.

Jos lauma olisi pienempi, aikaa jäisi harrastamiseen. Viime vuosina hevosvetoinen kylvökone on maannut ladossa tyhjän panttina.

Mutta jäisikö Hytöselle yhtään enempää vapaa-aikaa hevoskatraan vähentämisen jälkeen?

Lauma nuoria uuhia on huomannut emäntänsä ja työntyy yhtenä määkivänä, ruskeankirjavana villamättäänä aidan varteen.

Vuosi sitten Hytönen hankki 32 uuhta ja kolme pässiä. Nyt katraassa on 95 lammasta ja katraan omistajalla taskussaan uunituore lammastalousyrittäjän tutkinto. Tutkintoa varten Hytönen on viimeisen vuoden ajan ajellut kerran kuussa Muuruvedelle Savon ammatti- ja aikuisopistolle opiskelemaan paitsi lampaiden hoitoa ja ruokintaa, myös peltoviljelyä ja yritystaloutta.

”Kannattavuuslaskelmien teko on aika masentavaa. Aikansa kun laskee, alkaa näyttää siltä, ettei mikään kannata”, hän hymähtää.

Hytösen tavoitteena on 100–120 uuhen lauma ja luomulihan myynti suoraan tilalta. Villoista parhaat toimitetaan myyntiin Pirtin Kehräämöön Mikkeliin. Tuore lampuri toivoo, että erityisesti ympäristötietoiset kuluttajat löytäisivät kotimaisen lampaan, sillä lampaan lihan tuotannosta aiheutuva hiilijalanjälki on pieni.

Hytöselle myös lampaiden perimä on tärkeä. Kaikki yksilöt ovat suomenlampaita ja suurin osa väriltään joko ruskeita tai mustia. Näiden lisäksi katraaseen kuuluu kymmenpäinen joukko erittäin uhanalaisiksi luokiteltuja Kainuun harmaksia.

”Kun minulla oli jo suomenhevosia, lapinlehmä ja kyyttö, en olisi voinut ajatellakaan mitään muuta rotua.”

Pro Agrian lammasneuvojalla oli tietoa jalostus- ja tarkkailutiloista sekä lista harvinaisemmista sukulinjoista. Hytösen tilalle lampaita on ostettu eri puolilta Suomea, kuten Sievistä, Mustasaaresta, Rovaniemeltä ja Toivakasta.

Vaikka hänelle itselleen harvinaisten sukulinjojen vaaliminen on sydämen asia, ymmärtää Hytönen niitäkin, jotka noudattavat kasvatustyössään toisenlaisia periaatteita.

”Yksi kasvattaa kilpahevosia, toinen jalostaa värejä. Ihminen voi innostua erilaisista asioista, eikä silloin voi sanoa, että tämä on oikein ja tämä väärin.”