Vasikka­pulaan on ratkaisu

Lypsykarjan määrän vähenemisestä johtuva vasikkapula on suistanut naudanlihan tuotannon epätasapainoon. Vasikoita ei riitä kaikille, joten monet loppukasvattamot toimivat vajaalla kapasiteetilla mutta lähes täysimääräisin kiintein kustannuksin.

Naudanlihan omavaraisuusaste Suomessa on noin 80 prosenttia, joten meillä olisi varaa lisätä tuotantoa tai vähintäänkin ylläpitää nykyinen taso. Vastakkainen ja varoittava esimerkki löytyy läheltä, sillä naapurimaassamme Ruotsissa naudanlihan omavaraisuusaste laski pahimmillaan alle 60 prosentin.

Jos haluamme pitää kiinni omavaraisuudesta ja nykyisistä tuotantomääristä, siihen on olemassa keinoja, mutta toimenpiteet ovat erilaisia tavoitteen mukaan. Ensin tulisi ratkaista, onko vasikoita liian vähän vai kasvatuspaikkoja liikaa – satsataanko vasikoiden lisäämiseen vai puretaanko ylikapasiteettia?

Sonnien kansallisen tuen yläikärajan nosto 20 kuukaudesta 22:een auttaisi pitämään kasvatuspaikat pidempään täynnä ja nostaisi ruhopainoja. Tukikelpoisuuden pidentäminen ei pitkällä aikavälillä kuitenkaan ole kestävää, sillä se ei vähentäisi kapasiteettia mutta sen sijaan lisäisi tuotanto­kustannuksia. Ruhokoon kasvattaminen ei myöskään tue eläimen hyvinvointia eikä hiilineutraaliutta.

Kriteereiltään tarkkaan harkittu ja tiukoin ehdoin toteutettu investointituki tiineiden eläinten hankintaan olisi yksi ratkaisu vasikka­pulaan. Ehtona tulisi olla paitsi eläinmäärän lisääminen myös eläinaineksen laadun parantaminen.

Pitkällä tähtäimellä kestävin ratkaisu vasikkapulaan olisi satsaaminen emolehmätuotantoon. Käytännössä se tarkoittaa nautaeläintukien yksikkökohtaisen tason säilyttämistä nykyisellään, vaikka eläinten kokonaismäärät Suomessa kasvaisivat. Nautatuet tulee kohdistaa sinne, missä löytyy jatkajia naudanlihantuotannon ylläpitämiseksi.

Onko vasikoita liian vähän vai kasvatuspaikkoja liikaa?