Hillottu himo

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Mummolla ei ollut silmälaseja. Asia kävi haastavaksi. Se oikea hanhenmaksa piti löytämän, mutta erinimisiä purkkeja oli ihan liikaa. Pienessä putiikissa oli väkeä kuin vilkkilässä kissoja. Mummon juna Orleansiin lähtisi tunnin kuluttua ja ennen sitä pitäisi pyydystää tuliaiskoriin vielä muutama mojova makupala.

Ruokapöydän viettelevä varustus olisi mummon lahja meille pitkän pimeän porukalle. Mummo juoksutti hyllyillä nenäänsä, jota oli koulittu makuihin ja tuoksuihin jo esi-isien geeneissä. Ympärillä avautui pariisilainen hanhenmaksaparatiisi. Nyt hetkeksi hyvästit eläinten ystäville ja Animalialle. Ristinmerkki ja menoksi.

Koko rasvamaksanhan keksivät aikoinaan linnut itse. Ne tarvitsivat nimittäin pitkälle muuttomatkalleen vararavintoa ja tankkasivat siksi yli oman tarpeen.

Ihminen keksi sitten tarjota linnuille vielä tuplat. Ja kukapa sitä lihapatojen äärestä millekään muuttomatkalle viitsisi enää lähteä. Maksa pullistui pullistumistaan. Siinä se oli: uusi ruokalaji. Le foie gras, rasvamaksa.

”Ei mitään galantinea, eikä missään tapauksessa, jos siinä lukee truffé. Siihen on vain laitettu se tryffelisieni hintaa korottamaan”, mummo selosti ja näytti yhtäkkiä ihan Roope Ankalta.

Etiketeissä luki parfait, pâte, mousse.

Ranskalaisissa kaupoissa vallitsee yksi ehdoton sääntö. Hyllyssä olevia tavaroita ei saa mennä sorkkimaan. Pitää odottaa myyjää, muuten tulee huutia.

Siis näpit taskuun, vaikka sormet syyhysivät hiplaamaan hyllyä. ”Tärkeintä on, että siinä lukee entier”, suputti mummo ja penkoi armottoman isoa käsilaukkuaan.

Silmälaseja ei vaan löytynyt. Kaupan kassa meni jumiin. Porukka huokasi. Mummo hikoili. Kadulla näyteikkunan takana oli tuoli. Ystävällinen myyjä hoksasi kesken kiireisen kaupanteon mummon tarpeet ja ohjasi hänet istumaan. Palvelu viimeisteltiin kumarruksella ja hymyllä. Yksikään asiakas ei hermoillut viivytyksestä.

Kohta mummo koputti jo sateenvarjolla ikkunaan ja vinkkasi minua ulos. ”Osta teille samalla purkki hillottuja ankanreisiä”, hän sanoi ja tyrkkäsi käteen satasen.

Nyt tuliaiskori on jo syöty ja juotu. Makea viini, mummon vinkkaama Sauternes oli muuten parasta hanhenmaksan kanssa. Mutta hillotut ankankoivet menivät niin sanotusti parempiin suihin.

”Emme ollenkaan siinä rupatellessa huomanneet, että tuli popsittua kuin ohimennen koko purkillinen yön aikana”, paljasti mieheni aamulla, kun ihmettelin tyhjää tölkkiä keittiössä.

Hyvänä isäntänä hän oli halunnut vain tarjota vieraalleen maistiaispaloja laatuviinin kyytipoikana.

”Mutta nehän olivat niin hyviä, että niihin tuli ihan himo”, perusteli mies ja nuuhkaisi purkkia kaihoisasti.