Kansien välistä oppia kansalle

Koululaisia kirjoineen lähdössä kouluun Ruoveden kirkonkylällä 1913. Museovirasto 

Painotuore aapinen polttelee ekaluokkalaisen kädessä.

Kirjan kannessa kukko pitelee karttakeppiä ja sisäsivujen värikkäissä piirroskuvissa seikkailevat touhukkaat lapset pellavaiset hiukset hulmuten. Seuranaan heillä on tuttuja koti- ja lemmikkieläimiä.

Heidän johdollaan aloitetaan seikkailu uuteen maailmaan, kirjoitettuun kieleen. Äänne äänteeltä, kirjain kirjaimelta opitaan tunnistamaan ja tekemään itsekin ryhdikkäät tikkukirjaimet.

Ensimmäinen aapinen on yksi niistä harvoista asioista, jonka ihan jokainen meistä suomalaisista jakaa.

Paitsi jokaisen koululaisen tie opinmaailmaan myös suomenkielinen kirjallisuus alkaa aapisesta. Kaikkien aikojen ensimmäinen suomenkielinen kirja kun oli juuri aapinen, Mikael Agricolan vuonna 1543 julkaistu ABCkiria.

Se tosin ei alun perin ollut koululaisille suunnattu.

ABCkirian kohderyhmänä olivat papit, joiden työkieleksi uskonpuhdistus oli tuonut suomen, kertoo tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa Helsingin yliopistosta.

Tavallisen kansan kouluttamisesta huolehti kirkko, joten heidän oppikirjoikseen riittivät vielä seuraavat 300 vuotta Raamattu ja Katekismus.

”Se sitten on toinen kysymys, miten aitoa lukutaito oli. Varmasti taitaviakin lukijoita oli, mutta monille riitti Raamatun tarinoista alku. Sitten he paapattivat loput ulkomuistista.”

Kirkon opissa suomalaisista ei koulutettu kansaa, joka olisi pohdiskellut omaksumaansa tietoa. Sellaisesta alettiin esittää ajatuksia vasta 1800-luvulla.

”Senaatin vuonna 1866 antama kansakouluasetus ei syntynyt tyhjästä. Sitä edelsi iso keskustelu siitä, mikä on opetuksen tavoite ja millaiseen suomalaisuuteen kansaa kasvatetaan.”

Kansakouluasetus erotti kirkollisen ja valtiollisen kasvatuksen toisistaan. Samalla Raamattu ja Katekismus saivat kouluissa tehdä tilaa ensimmäisille kansakouluja varten laadituille oppikirjoille.

Toki oppikirjoja oli ollut jo aiemmin perustetuissa oppikouluissa ja kymnaaseissa, Hiidenmaa muistuttaa.

Niitä kuitenkin kävi harva. Vasta kansakoulun perustaminen moninkertaisti oppikirjojen tarpeen.

Nuo kirjat eivät olleet vielä sellaisia kuin nykyiset, värikkäiden kuvien ja piirrosten täyteisiä. Laaja ei ollut oppiaineiden kirjokaan.

Vaikka opetus siirrettiin pois kirkolta, kirkkohistorialla ja Raamatun-historialla oli edelleen vahva rooli opetuksessa. Myös matematiikka ja äidinkieli kuuluivat kansakoulun oppiaineisiin, Hiidenmaa luettelee.

Yksi oppiaineista oli kotiseutuoppi, joka oli tavallaan nykyisten biologian ja maantiedon esiaste.

Hiidenmaan mukaan se on erityisen hyvä esimerkki opetuksen muutoksesta.

”Kotiseutuopissa keskityttiin lapsen elämänpiirin ja asuinympäristön asioihin. Nykyään taas käytännössä jokaisessa oppiaineessa näkökulma on tavalla tai toisella globaali.”

Hän ottaa esimerkiksi ympäristökasvatuksen. Siinä voidaan pohtia vaikkapa sitä, miten suomalaisten kahvinjuonti köyhdyttää eteläisen pallonpuoliskon vesivarat.

Oppikirjamarkkinat jäivät kansakouluasetuksen jälkeenkin vielä varsin suppeiksi. Kouluja ei ehditty vuosikymmeniin perustaa kaikkiin maaseudun kuntiin, joten iso joukko lapsia jäi pitkiksi ajoiksi sivuun koulutieltä.

Kysyntää pienensi sekin, että samaa oppikirjaa saatettiin käyttää koulussa vuosien sijaan vuosikymmeniä.

Ei ole sattumaa, että edelleen puhutaan Setälän kieliopista tai Elon laskuopista.

”Eemil Nestor Setälän koululaisena laatima Suomen kielioppi oli hieman eri versioina käytössä vuodesta 1891 aina siihen asti kun viimeinenkin kansakoulu oli lakkautettu peruskoulu-uudistuksen myötä 1977. Senkin jälkeensitä luettiin yliopistoissa.”

Useita muitakin oppikirjoja käytettiin vuosikymmenien ajan, vaikka Setälän lukemiin muut eivät yltäneetkään. Efraim Elon Laskuopista otettiin 31 painosta vuosina 1912–1965 ja Oskari Mantereen ja Gunnar Sarvan laatimasta keskikoulun historiankirjasta 24 painosta vuosina 1915–1962.

Helsingin yliopiston historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori Jukka Rantala nimittää näitä tekijänsä mukaan kutsuttuja teoksia aikansa ”bestsellereiksi”.

”Ne olivat koko kansan jakamia teoksia. Ihmiset muistivat niiden tarinat ja pystyivät juttelemaan niistä.”

Kertooko samojen oppikirjojen käyttö vuosikymmenestä toiseen siitä, että Suomessa tiedon on ajateltu olevan luonteeltaan kiveenhakattua ja pysyvää?

Hiidenmaa ei suoraan osta tätä ajatusta, mutta myöntää tällaisestakin olevan esimerkkejä. Monet esimerkiksi saattavat yhä pitää Setälän kielioppia ainoana oikeana kuvauksena suomen kielestä.

Kansakoulun ensimmäisinä vuosikymmeninä oppikirjojen yhtenä tehtävänä oli luoda tarina suomalaisesta kansasta, vaikka Suomi olikin vielä osa Venäjää. Esimerkkejä tarinan palasista olivat oppilaisiin iskostettu ”oikean” ja ”puhtaan” suomen kielen ihanne tai historiankirjojen tarinat suomalaisista suurmiehistä.

Toisaalta kuva Suomesta ei ollut todellisuudessa yhtenäinen.

”Suomenkielisten ja ruotsinkielisten tulkinnat olivat paikoin hyvinkin erilaisia ja ryhmien välillä oli jopa kiistoja siitä, millaista kuvaa Suomesta luotiin”, Rantala huomauttaa.

Kun Suomi itsenäistyi 1917, kansan olemassa oloa ei tarvinnut enää samalla tavalla perustella. Silloin ryhdyttiin rakentamaan tarinaa itsenäisestä Suomesta ja sen asuttavasta kansasta.

Tämän tarinan vaiheet alkoivat jo rautakaudesta ja jatkuivat piispa Henrikin surman ja nuijamiesten kapinan kautta itsenäistymiseen, Rantala toteaa.

Historiankirjoitus on aina tulkintaa ja vallankäyttöä eivätkä oppikirjatkaan ole vapaita kirjoittajiensa tai valtaapitävien maailmankatsomuksista, Hiidenmaa muistuttaa.

Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina ja vuosikymmeninä tämä näkyi muun muassa siinä, miten vuoden 1918 sota nimettiin ja miten sen tapahtumia kuvattiin.

Kirjoissa sitä kutsuttiin voittajien eli valkoisten mukaisesti vapaussodaksi.

”Itse asiassa valkoisten tulkinta sisällissodasta pysyi vallitsevana aina 1960-luvun puoliväliin, jolloin oppikirjoissa ensi kerran annettiin tilaa molempien osapuolien näkemyksille”, Rantala kertoo.

1930-luvulla muun Euroopan tavoin myös Suomessa äärioikeisto pyrki vaikuttamaan historian opetukseen ja oppikirjoihin. Maltillisesti ilmaistuna oppikirjoja käytettiin ”isänmaallisen mielen ja maanpuolustustahdon kasvattajana”, mutta myös ajatuksia Suur-Suomesta ja suomensukuisten kansojen yhteisöstä yritettiin saada oppikirjoihin.

”Pahimmilta ylilyönneiltä pelasti se, että Kouluhallituksen johtajat ja tuon ajan merkittävimmät oppikirjantekijät, Mantere ja Sarva, olivat ajatusmaailmaltaan keskustaliberaaleja.”

Vuonna 1944 oppikirjojen tarkastustoimikunta poisti oppikirjoista sodan aikana sinne tulleet venäläisvastaisuudet ja saksalaissuuntauksen merkit.

Sotien jälkeen Suomea kolme vuotta tarkkaillut valvontakomissio ei Rantalan mukaan oppikirjojen sisältöön juuri puuttunut, ei myöskään Neuvostoliitto.

”Sen sijaan Suomen oma laitavasemmisto aktivoitui ja alkoi seuraavina vuosikymmeninä vaatia opetussisältöihin muutoksia.”

Toisaalta tyytymättömyyttä oppikirjoihin ei ollut vain vasemmistossa. Myös oikeistossa niiden sisällöstä ärsyynnyttiin.

Tuskin mikään oppimateriaali on kuitenkaan aiheuttanut sellaista kuohuntaa kuin marxilaisvaikutteinen Pirkkalan moniste vuosina 1974–1975. Siinä sodanaikainen Suomi luokiteltiin fasistiseksi valtioksi.

Tampereen yliopiston johdolla yhdessä kunnassa toteutettu kokeilu poiki yli 500 lehtikirjoitusta ja kiivasta väittelyä eduskuntaa ja opetusministeriötä myöten. Vastustajat syyttivät Kouluhallituksen pääjohtajaa Erkki Ahoa jopa valtiopetoksen valmistelusta, Rantala kertoo.

Oppikirjojen sisältöä koskeneiden kiistojen rinnalla 1960-luvulla käytiin myös paljon syvemmälle koulun rakenteisiin ulottunutta keskustelua.

Kasvatustieteilijöiden, virkamiesten ja poliitikkojen keskuudessa oli näet alettu nähdä jako kansa- ja oppikouluun kansaa eriarvoistavana. He halusivat Suomeen yhtenäisen koulun, jonka koko ikäluokka kävisi alusta loppuun.

Varsinkin porvarileirissä ajatus peruskoulusta haluttiin torpata, Hiidenmaa toteaa. Osa piti yhtenäistä koulua kalliina, osa pelkäsi koulutuksen vievän tekijät ruumiillisesta työstä. Osa taas ei luottanut kansan oppimiskykyyn.

”Keskustelussa esitettiin ihan yleisesti argumentteja, joiden mukaan kaikista ei ole koulun kävijöiksi ja kaikki eivät voi oppia kaikkea.”

Lopulta uudistus kuitenkin hyväksyttiin ja ensimmäiset peruskoulut otettiin käyttöön vuonna 1973. Viisi vuotta myöhemmin viimeisetkin kansakoulut oli lopetettu ja Suomen koululaiset kävivät koulunsa samoissa rakennuksissa, samoilla tunneilla – ja samoin oppikirjoin.

Koulu-uudistuksen myötä vanhenivat käytännössä kaikki siihen asti käytössä olleet oppikirjat.

Vielä kansakouluaikana oppikirjat olivat pääsääntöisesti yksittäisiä, itsenäisiä teoksia. Peruskoulun myötä alkoi ilmestyä oppikirjaperheitä: yksittäisen kirjan rinnalle tulivat tehtäväkirjat, koemonisteet, opettajien kirjat ja vähitellen yhä enemmän muuta oheismateriaalia.

Se oli osa muutosta, jossa muuttuivat myös näkemys oppilaasta, oppimisesta ja opettamisesta, Hiidenmaa kertoo.

Oppimisesta tuli vuorovaikutteisempaa toimintaa, jossa tehdään erilaisia pari- ja ryhmätöitä, keskustellaan ja haetaan yhdessä näkökulmia opiskeltavaan asiaan. Oppikirja ei enää ollut opetuksen keskipiste.

”Oppikirjassahan on hirveän rajallinen tila käsiteltäville aiheille. Opettajalle se tiivistää hyvin opetussuunnitelmassa asetetut tavoitteet, mutta oppilaalle sen pitää avata polkuja, joita pitkin aihetta voi edelleen laajentaa.”

Tämä muutos luonnollisesti on vain voimistunut, kun lähes jokaisella koululaisella on taskussaan väline lisätiedon etsimiseen internetistä.

Myös oppiaineet ovat muuttuneet.

”Ennen oppikirjojen tarjoama kuva oli hyvin yhtenäinen, kun taas nykyisin asioita tarkastellaan monenlaisista perspektiiveistä”, Rantala toteaa.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kenen näkökulmasta historiaa kerrotaan.

”Ennen historiasta kerrottiin suurmiesten välityksellä, nykyisin taas yhä enemmän tavallisten ihmisten näkökulmasta.”

Mutta entä tulevaisuudessa – kuoleeko oppikirja digitalisaation myötä?

Ei, toteaa Pirjo Hiidenmaa. Toki se voi nykyaikana olla myös digitaalinen.

”Vaikka internetissä tietoa on tarjolla täysin rajattomasti, miten oppilas pystyisi ammentamaan sieltä oleellisen? Siksi pedagogisesti järjestettyä oppikirjaa tarvitaan yhä kiintopisteeksi, jonka pohjalta tietoa voi lähteä itse etsimään lisää.”