Rakennusten uusiokäyttö on kestävää kehitystä

Rakennusten käyttötarpeet eivät aina osu yhteen niiden elinkaaren kanssa. Eri puolilla Suomea on runsaasti hukkatilaa ja vajaakäyttöisiä kiinteistöjä. Ongelma koskettaa niin kaupunkien keskustoja kuin harvaan asuttua maaseutuakin. Elinkeinoelämä käy läpi monenlaisia muutoksia, joiden jäljiltä rakennuksia jää vaille käyttöä. Samoin julkiset organisaatiot järjestäytyvät alati uudelleen ja esimerkiksi kunta- ja seurakuntaliitosten seurauksena maassamme on sadoittain uutta käyttöä kaipaavia tiloja.

Kehitys ei suinkaan ole hidastumassa. Etenkin maaseudun pieniä kouluja lakkautetaan koko ajan ja sote-uudistus kasvattanee osaltaan tarpeettomien julkisessa käytössä olevien kiinteistöjen listaa. Monissa kunnissa kasataan jo nyt listoja. Myyntiin voi pian tulla entisiä terveyskeskuksia, kenties kirkkojakin, kuten vaikkapa Hollannissa. Kylä- ja seurantalojenkin ylläpito uhkaa käydä ylivoimaiseksi monelle perinteiselle yhdistykselle.

Ympäristöministeriö julkaisi vuonna 2014 selvityksen ”Tyhjät tilat”, jonka keskeinen kysymys oli, voiko muutos ja siihen sopeutuminen olla yksi rakennuksen ominaisuus. Voitaisiinko rakennus nähdä viimeistellyn teoksen tai kertakäyttöisen hyödykkeen sijaan muuttuvana rakenteena, jolla voi olla monta elämänvaihetta ja jonka tiloja voi käyttää myös eri kellonaikoina useaan eri tarkoitukseen?

Avainajatuksena oli, että tilojen sijaan tulisi keskittyä puhumaan tarpeista ja toiminnoista. Tila on palvelu, ja tilojen kysyntä ja tarjonta tulisi saada paremmin kohtaamaan.

Rakennukset ja rakentaminen muodostavat ympäristöministeriön laskelmien mukaan noin 40 prosenttia kasvihuonepäästöistä. Olemassa olevan rakennuskannan uusiokäyttö edistää kestävää kehitystä. Se on resurssiviisautta ja monessa tapauksessa myös kulttuuriympäristön kannalta arvokasta työtä. Tyhjä tila ja hylätyt rakennukset leimaavat helposti laajemminkin ympäristöä.

Tyhjien tai vajaakäyttöisten tilojen uudet käyttötavat luovat mahdollisuuksia kansalais- ja kulttuuritoiminnalle sekä yrityksille.

Aivan liian usein uusia käyttötapoja etsitään kuitenkin kovin pienen joukon voimin, ja ratkaisuvaihtoehdot ovat joko tai –tyyppisiä eli tilojen hallinnan oletetaan olevan yhden tahon ratkaistavissa. Mennään edelleen tila ja omistus edellä, kun parhaimmillaan tilakysymyksissä voitaisiin olla jakamistalouden ja kumppanuuksien eturintamassa.

Yksittäinen yhdistys ei välttämättä keksi tarpeeksi käyttöä vanhalle koululle tai kunnantalolle. Todennäköisesti myös ylläpitokustannukset ovat melkoisen suuret eikä euron hankintahinta näytäkään enää kovin kohtuulliselta kun mukana saadaan yli 10 000 euron vuotuiset lämmitys- ja valaistuskustannukset.

Olennaista olisikin jo alkuvaiheessa koota mahdollisimman avoimesti ja kattavasti toimijoita, joiden toiminnalle tyhjentyvällä kiinteistöllä olisi lisäarvoa. Kokoontumispaikoilla on oma merkityksensä yhdistyksille, mutta entistä enemmän olisi tarvetta jäsenyyksistä riippumattomalle matalan kynnyksen toiminnalle. Erilaiset aktivisti- ja pop up –ryhmät tällaisissa tiloissa usein toimivatkin, mutta käyttäjäkunnan soisi laajenevan esimerkiksi ryhmiin, joille syrjäytyminen on aito uhka.

Tyhjiin tiloihin ei välttämättä aina tarvita kirpputoria, vaan yrittäjät voisivat hyödyntää tiloja vaikka osa-aikaisesti matkailutoimintaan ja hyvinvointipalveluihin. Kun tarkemmin pohditaan, olisi kunnalla ja kansalaisopiston käsityöryhmilläkin tarvetta edelleen parille huoneelle.

Kaupunkiympäristöissä monenlaisen käyttäjäkunnan kokoaminen on jo väestöpohjan vuoksi helpompaa kuin maaseudulla, mutta muun muassa Varsinais-Suomessa löytyy myös hienoja esimerkkejä maaseudun julkisten tilojen uusiokäytöstä. Löytyy entistä kunnantaloa, vanhusten palvelutaloa, rautatieasemaa ja rukoushuonetta, jotka ovat saaneet uuden käyttötarkoituksen aktiivisten kyläläisten johdolla.

Käyttö on rakennusten parasta suojelua, sillä se ehkäisee vandalismia ja muita turvallisuusongelmia. Kiinteistön arvo säilyy paremmin ja toiminta kohottaa myös talon ja alueen imagoa: ylipäätään toiminta synnyttää uutta toimintaa. Monen rakennuksen kohdalla olisikin pidettävä tyhjilleen jättämistä viimeisenä ratkaisuna ja pohdittava esimerkiksi muutostöiden tai ostajien etsimisen ajaksi tilapäiskäytön mahdollistamista. Kunnan taloutta ei ylipäätään pelasteta vanhoista kiinteistöistä saatavilla hinnoilla.

Tilapäiskäytön edistäminen vaatii kuitenkin vielä paljon asenteiden muuttumista, välittäjäorganisaatioita ja tilapankkeja. Airbnb-tyyppisiä teknisiä ratkaisuja jo on.