Kimmo Vainio sai kipinän sukututkimukseen kuvasta, joka esittää hänen äitinsä enoja. Kimmo Haimi
Palaset kohdalleen
22.12.201015:00
Isoäiti Alma o. s. Grönlund ja isoisä Taavi Pellonpää otattivat itsestään kuvan ollessaan Latvian Libaussa siirtotyöläisinä noin vuonna 1917.Jos tykkäät dekkareista ja siitä, että palaset loksahtavat kohdalleen, niin sukututkimus saattaa olla sinun juttusi.
Ainakin Kimmo Vainiota viehättää sukututkimuksessa sen salapoliisityön luonne ja löytämisen riemu.
Vainio sai kipinän sukututkimukseen vanhempiensa yhteisillä 160-vuotispäivillä, missä katseltiin vanhoja valokuvia. Yhdessä kuvassa istuu neljä miestä pöydän ääressä.
”Mutsilla oli jo vähän dementiaa, mutta hän muisti hyvin kuvan henkilöt. Piirsin paperille sen, mitä hän tiesi omasta suvustaan”, Vainio kertoo.
Sittemmin Vainio on selvittänyt sukunsa historiaa 1600-luvulle asti. Alkuun pääsyä helpotti vanha virkatodistus, josta selvisi, että isoäiti Alma oli yksi viidestä aviottomasta lapsesta. Kuvassa istuvat miehet olivat Vainion äidin enoja.
”Siitä todistuksesta pääsin kiinni isoäidin äidin sukuun. Siinä sanottiin, että isoisoäiti Aurora Remander meni naimisiin Grönlund-nimisen miehen kanssa, sai lapsen, joka kuoli vuoden vanhana. Viiden seuraavan lapsen kohdalla luki, että ’ennen toista avioliittoa’. Toinen avioliitto oli lapseton. Nämä isoäidin veljet olivat sittemmin suomentaneet nimensä Viherlehdoksi ja Vaahteraksi.”
Selvisi myös, että isoisoäidin ensimmäinen mies oli syyllistynyt kolmeen murtovarkauteen, saanut elinkautistuomion, anonut pääsyä siirtolaiseksi Siperiaan ja kuollut siellä. Vaimo jäi yksin viiden lapsen kanssa ja eli Vihdin vaivaistalossa.
Lehtijutut paljastavat
Vainio hallitsee sekä tietotekniikan että ruotsin kielen, joten hän aloitti sukututkimuksen ihan omin neuvoin. Aluksi hän sukelsi Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokantaan, johon on tallennettu syntyneet, vihityt ja haudatut 1860-luvulle asti.
”Tietoa voi hakea nimillä, mutta hakemisessa on omat niksinsä, sillä sukunimiä ei ole juuri kellään ja paikannimet on saatettu kirjoittaa eri tavoilla. Haussa voi hyödyntää niin sanottuja jokerimerkkejä ja koittaa yhdistellä eri tietoja”, Vainio vinkkaa.
Hyvä tietolähde on myös Historiallinen sanomalehtikirjasto, jonka Helsingin yliopisto on skannannut internetiin. Sieltä voi hakusanoilla etsiä lehtijuttuja vuosilta 1700–1909.
Vanhoista lehtijutuista selvisi, että isoisän veli oli joutunut vankilaan puukkotappelussa ja vaimo sai sillä aikaa aviottoman lapsen. Mies jäi myöhemmin junan alle ja kuoli.
”Ideana ei ole, että löytäisin suvustani joitain aatelisia. Rikollisia on kyllä ollut, mutta ei siitä ole minulle tullut ongelmaa. Suurin osa suomalaisten isovanhemmista on todennäköisesti ollut torppareita tai sotilaita, niin minunkin.”
Yllätyssukulaisia
Vainion äidin enoista, näistä aviottomista pojista ja Vihdin vaivaistalon asukeista, tuli sittemmin kunnon kansalaisia, jotka elivät Helsingin Käpylässä. Isoäiti Alma kävi miehensä Taavi Pellonpään kanssa vähän aikaa siirtotyöläisenä Latvian Libaussa, mistä he muuttivat Tuusulan Kellokoskelle.
Vainio on tutkinut myös isän puolen sukua. Isän isä oli yksi 16 lapsesta ja isän äiti miehensä isän pikkuserkku eli sukuhaarat yhtyvät, mikä on melko yleistä. Isän äidin sisarusten tie vei Amerikkaan, minne yksi heistä jäi pysyvästi.
Vainio on huomannut, että Suomessa on melko vähän sukutiloja. Torpparitkin vaihtoivat torppaansa aika usein, ja piiat siirtyivät talosta toiseen vuoden välein. Sukutaloja ostettiin ja myytiin.
Vainiossa virtaa hiukan ruotsalaista verta. Kaksi esi-isää muutti Uumajasta Suomeen isonvihan jälkeen 1700-luvulla. Muuten heistäkään ei olisi tietoa, elleivät he olisi olleet sotilaita, sillä sotilaista pidettiin kirjaa.
Pari yllätyssukulaistakin on löytynyt: Tony Halme osoittautui samaan sukuun kuuluvaksi äidin äidin puolelta ja kaikkien miesten toivesukulainen Pamela Anderson yhtyy jossain vaiheessa Vainion sukupuuhun.
Sukututkimus on Vainion mielestä halpa harrastus. Rahaa menee kopioihin ja matkoihin. Sata vuotta nuorempia kirkonkirjoja pitää mennä katsomaan paikan päälle, ja se on vienyt Vainion Pohjan ja Uuraisten seurakunnan virastoihin. ”Uuraisilla oli hauska pieni virasto. Siellä sai selata ihan alkuperäisiä kirjoja”, Vainio kiittelee.
Harrastus jatkuu nyt kymmenettä vuotta ja edelleen riittää tutkittavaa. ”Käyn netissä viikottain katsomassa, onko sinne tullut uutta tietoa, esimerkiksi vanhoja rippikirjoja tai sotilaskatselmusluetteloita. Aikaa tähän menee niin paljon kuin viitsii laittaa. Mutta pitää olla melkoinen fakiiri, jos pääsee kauemmas kuin 1600-luvulle, sillä kirkonkirjat loppuvat siihen.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
