Marjojen poiminta on loistavaa hermolepoa ja irtautumista arjesta

Jokamiehen oikeus antaa mahdollisuuden poimia herkullisia marjoja lähes mistä vain. Kuva: Jarkko Sirkiä

Mielipide|Eläimet ja kasvit

6.8.202209:00

Kolumni

Terhi Peltokorpi

Puhelin soi kerran. Hetken päästä uudelleen pidempään. Kohta kolmannen kerran, vaativammin. Painan vihreää luurin kuvaa ja vastaan kysymystä odottamatta lapselleni: ”Joo, tulen ihan kohta. Poimin vielä tästä nopeasti.”

Lapset ovat palanneet jo mieheni kanssa metsästä autolle syömään eväitä. En malttaisi lähteä ja jättää tälläkin kertaa marjareissun lopussa löytynyttä parasta poimintapaikkaa. Viimeiseen sankoon mahtuisi vielä poimurillisen verran mustikkaa. Nälkääkään en vielä tunne.

Muistan ihmetelleeni lapsena sanontaa ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka.” Mustikkaa käytiin useimmiten poimimassa omasta, mummolan tai sedän metsästä, mansikkaa mansikkatilan pelloilta. Mummolassa mansikat tosin poimittiin talon vierestä mummon mansikkamaalta. Sinne pääsimme myös kitkemään rikkaruohoja. Rivinsä loppuun asti siivonneet saivat mummolta karkkirahaa.

Hiukan vanhempana opin, että jokamiehen oikeuksien ansiosta metsämarjoja voi poimia myös toisen omistamalta maalta eikä marjastamiseen tarvitse pyytää maanomistajalta lupaa. Olemmekin viime vuosina löytäneet monta hyvää mustikka- ja puolukkapaikkaa kännykältä ilmakuvia katselemalla.

Lapsuudessani oli itsestään selvää, että marjametsään lähdetään ja poimitaan talven vitamiinit talteen pakastimeen. Lapsuudenkotiemme malli on periytynyt miehelleni ja minulle. Iloitsen joka kesä aina uudelleen jokamiehenoikeuksista. Toivon, että marjastusintomme siirtyisi myös lapsillemme. Viettäisin vaikka kaikki loppukesän päivät metsässä marjoja poimien. Varsinkin, jos joku muu puhdistaisi marjat.

Istuin autokatoksen betonilattialla ja poimin sormillani toisesta päästä kohollaan olevan puulaatikon pohjalla vierivien mustikoiden joukosta raakoja vihreitä puolukoita. Imuri imee isän siniseen suppiloon pudottamien marjojen joukosta irtoroskat. Hiukan kosteat mustikat värjäävät laatikon pohjan violetiksi. Metsän tuoksu tuntuu vahvana nenässä.

Kaksi kourallista neljän viljan hiutaleita, kymmenkunta pecanpähkinää rouhittuna, puoli desiä auringonkukan siemeniä ja itse kuivattua omenaa pieneksi pilkottuna. Päälle sen verran vettä, että hiutaleet juuri ja juuri peittyvät. Ajastus kolmeen minuuttiin. Aikaan, jona ehtii joko harjata hampaansa tai kuivata hiuksensa. Kilahdus, lautanen takaisin pöydälle, joukkoon loraus kaurajuomaa ja lasiin maitoa.

Annoksen kruunaa pari desiä marjoja suoraan pakastimesta. Ne jäähdyttävät puuron syöntilämpöiseksi. Siirryn ajatuksissani marjametsään, jonne lähden taas aamupuuron syötyäni.

Lue lisää:

Marjastaja Jouni Porvari kulkee metsässä vaiston varassa – Kerran hän kohtasi eksyneen metsästäjän, joka meinasi lähteä karkuun

Muistoja marjametsän mättäiltä: ”Suo tuoksui niin kuin vain suo voi ja kurkien raikas huutelu halkoi ilmaa”

Muistoja marjametsän mättäiltä: Pörröinen naama pilkisti heinien seasta – ”Ehdin ajatella, että perhana, se on oikea karhu”