Luonnonvara-ajattelu on uudistettava

Ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta keskeistä on, miten mitoitamme luonnonvarojen kulutuksen niin, että koti­planeettamme säilyy elin­kelpoisena. Yleisen kulutuksen vähentämisen lisäksi on tunnis­tettava, miten toimintamme vaikuttaa kriittisiin luonnon prosesseihin.

Luonnonvarat jaetaan uusiutuviin ja uusiutumattomiin. Uusiutumatonta on kivikehä, mineraaleista ja metalleista koostuva maapallo ja sen pintaosat, kallio ja maaperä. Uusiutuvaa puolestaan elollinen luonto, yhteyttämistä hyödyntävä kasvu ja eliöt, jotka käyttävät syntynyttä biomassaa.

Kolmantena on vesikehä, veden kiertokulku valtameristä ja muista altaista ilmakehän kautta takaisin pinta- ja pohjavesiksi. Vesi on kaiken elollisen elämän edellytys ja lisäksi se on erilaisten mineralisaatio­prosessien tärkeä osa.

Kiviaineksesta koostuvan maanpinnan osan lukeminen kokonaisuudessaan uusiutumattomiin luonnonvaroihin johtaa meitä osin harhaan. Vasta viime aikoina on alettu syvemmin ymmärtää maaperän mikrobitoiminnan keskeinen merkitys koko elonkehän toiminnassa.

Maanviljelys ja eläintalous ovat toki hyödyntäneet perimätietoa maaperän pintakerroksen eli maannoksen tuottavuudesta jo vuosituhansien ajan. Tämän tiedon kertyminen on kuitenkin vain sivupolku prosessissa, joka on alistanut maaperä­ekosysteemit ihmisen lyhytjänteisten tuotantotavoitteiden välineiksi ja kuluttanut maa­perän elinvoimaa maailmanlaajuisesti hälyttävällä tavalla.

Elonkehän kannalta olennainen luonnonvara on makea vesi, jonka riittävyyden turvaamiseksi maaperän puhtaudesta, suodatuskyvystä ja huokoisuudesta huolehtiminen on kriittistä.

Makean veden osuus kaikesta maapallon vedestä on erittäin pieni, kaksi–kolme prosenttia. Suuri osa maapallon ekosysteemeistä, ihmisen toiminta mukaan lukien, on kuitenkin suoraan riippuvaista makeasta vedestä.

Makean veden riittävyydessä ihmistä huolestuttaa juomavesi. Ongelmaa on pyritty ratkaisemaan kehittämällä menetelmiä, joiden avulla merivedestä tai yhdyskuntien jätevesistä voidaan tehdä juoma­kelpoista vettä. On selvää, että tällainen vedenpuhdistuksen kehittely ei tarjoa ratkaisua varsinaiseen ongelmaan.

Ihmisen suunnaton arroganssi (ylimielisyys) luonnonvarojen hyödyntämisessä on johta­massa meidät umpikujaan. Vallalla oleva ajatus on, että kehittämällä niin sanottua kiertotaloutta voisimme merkittävästi parantaa elämän edellytyksiä maapallolla.

Voidaankin tunnistaa uusi luonnonvarojen kategoria: ”antropogeenisesti uusiutuvat luonnonvarat”. Juomaveden valmistaminen jätevedestä on esimerkki juhlittujen ”kiertotalousinnovaatioiden” esiinmarssista. Kaivamme myös harvinaiseksi käyviä mineraaleja ja metalleja vanhoilta kaatopaikoilta.

Tällaiset ratkaisut voivat toimia lisäajan ostamisena elämänmuodollemme, mutta lopullinen ratkaisu elonkehän tuhoamisen ongelmiin ne eivät ole.

On määriteltävä uudelleen luonnonvaran käsite ja suhteemme luonnonvarojen käyttöön. Perinteinen talousjärjestelmämme määrittää hinnan uusiutumattomille luonnonvaroille, kuten malmeille ja muille kaivannaisille sekä toisaalta uusiutuville luonnonvaroille, kuten kasveille, eläimille ja näistä valmistetuille tuotteille.

Ilmastokriisin edetessä on opittu hinnoittelemaan alkeel­lisesti myös uusiutuvien ja uusiutumattomien luonnon­varojen käytöstä ja käyttämättä jättämisestä syntyviä hiili­dioksiditonneja.

Jos haluamme turvata elämänmuotomme, taloutemme sekä elämän edellytykset maapallolla, meidän on rakennettava talousjärjestelmä, joka hinnoittelee elämän ylläpidon kannalta välttämättömät hyödykkeet ja nostaa keskiöön immateriaalisen luonnonvaran käsitteen.

Tällaisia immateriaalisia luonnonvaroja ovat esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden elementit (kuten luonnollisesti lisääntymiskykyisten pölyttäjien määrä), erilaisten eliöiden hiilensidontakyky sekä makean veden määrän kasvu ja näitä mahdollistavien ekosysteemien sekä geoympäristöjen turvaaminen.

Nykyisin tällaista luonnon­vara-ajattelua edistetään jossain määrin, yleensä jonkun muun tavoitteen sivutuotteena, julkisen vallan toimin, lainsäädännöllä ja taloudellisilla ohjauskeinoilla. Tämä ei ole tehokas eikä riittävän nopea tapa maapallon elinkelpoisuuden pelastamiseen.

Talouden rattaat on käännettävä kokonaan uuteen asentoon. Elämän edellytysten turvaamisen immateriaalisia luonnonvaroja kasvattamalla ja hyödyntämällä on oltava uuden talousajattelun ytimessä.

Nykyinen talousjärjestelmä on sidottu kivikehään, kultakantaan. Tuleva talous pitää sitoa elonkehän elinvoimaisuuden säilyttämiseen.

Ihmisen suunnaton arroganssi luonnonvarojen hyödyntämisessä on johtamassa meidät umpikujaan.