Järkäleiden valloittajat

Kiipeilyssä käytetään omaa kehoa ongelmien ratkaisemiseen. 

Uuden reitin suunnittelu vaatii paitsi otollista kohtaa kalliossa tai kivessä myös hahmotuskykyä ja visiota. Tuomi Vainio (vas.) ja Olli Manni etsivät sopivaa tietä ylös. 

Boulderoinnissa ei käytetä köysivarmistusta, vaan putoamista pehmentää reitin alle asetettu patja. Ulkokiipeily on huomattavasti sisäkiipeilyä haastavampaa. Luonnon ehdoilla kiivetessä myös luovuutta pääsee käyttämään aivan eri tavalla kuin sisäseinillä. 

Boulderointi on koko kehon treeni, joka tuntuu käsivarsissa ja sormilihaksissa, vatsalihaksissa ja keskivartalossa, pohkeissa, selässä ja jopa jalkapohjien ja varpaiden lihaksissa. 

Spottaaja on boulderoijan paras kaveri. Hän huolehtii siitä, että putoamisalustat ovat oikeassa paikassa ja kiipeilijä putoaa niille oikeassa asennossa. Olli Manni kiipeää ja Tuomo Vainio spottaa. 

Sauvolaisen metsän reunassa käy jännittynyt liikehdintä. Turusta paikalle saapuneet Olli Manni ja Tuomo Vainio taputtelevat ja silittelevät jääkauden pyöristämää jyrkännettä.

Miehet ovat boulderoijia, kiipeilijöitä, ja tämä sauvolainen pellonreunajyrkänne on heidän uusin löytönsä – täysin neitseellinen kiipeilykohde.

Vesi ja jää ovat hioneet kallioon useita metrejä sisäänpäin viettävän lipan. Kalliossa on pieniä kyhmyjä, rakoja ja uurteita, muuten pinta on lähes marmorinsileää.

”Täältä ei löydy yhtään helppoa reittiä”, kiipeilijät toteavat jo hetken tarkastelun jälkeen.

He silmäilevät rakoja, sovittelevat käsiään luonnon muovaamille kivihyllyille ja nostelevat jalkojaan.

Osa raoista on vielä kosteita edellisen päivän sateen jäljiltä. Vettä saattaa tihkua rakojen läpi pitkäänkin ja kaikki kosteus on pahasta lajissa, joka perustuu kitkaan.

Olli on selvästi pettynyt. Juuri tuota rakoa hän oli ensivisiitillään silmäillyt. Luonto kuitenkin muutti suunnitelmat.

Miehet kaivavat varusteistaan esiin erilaisia harjoja ja alkavat puhdistaa kalliota ja sen rakoja sammalesta, jäkälästä ja muusta irtomateriaalista. Irtoaa muutama suurempi kivikin.

”Uusi reitti kiivetään aina hieman varovasti ja varmistaen, että otteet eivät irtoa kesken suorituksen”, Vainio muistuttaa. Kliiniseen sisäkiipeämiseen verrattuna luonnonreitit tarjoavat enemmän paitsi haasteita myös mahdollisuuksia.

Puhdistetuista kohdista alkaa hahmottua kiipeilijöiden suunnitelma.

”Se sanoo, että nyt on aika!”, miehet tuumaavat, laittavat harjat sivuun ja avaavat pädit eli putoamista pehmentävät patjat. On aika kokeilla reitin kiivettävyyttä.

Tuomo teippaa sormiensa vanhat haavat tiukasti umpeen. Työntää sormensa hammasharjalla putsattuun, teräväsärmäiseen kivenrakoon ja nousee kevyen näköisesti kallion kylkeen.

Reitti alkaa muotoutua. Palapelin ensimmäinen osa – ensimmäinen ote – on löytynyt. Otteella tarkoitetaan kohtaa kivessä, jonka avulla kiipeilijä etenee reitillä.

”Näin reitit alkavat aina rakentua. Ensin etsitään potentiaalinen kohde, jota aletaan tutkia tarkemmin. Mikäli potentiaalia on, pyydetään maanomistajalta lupa putsaamiseen ja kiipeämiseen”, Olli Manni kertaa.

”Jos lupa saadaan, aletaan mahdollisia reittejä puhdistaa ja etsiä otteita.”

Kiipeilijät kaivavat pussistaan magnesiumjauhetta, jota he taputtelevat tottuneesti puhdistettuihin otteisiin ja käsiinsä. Jauheen tarkoitus on pitää kädet ja kallio kuivana ja näin tehdä otteesta pitävämpi.

Miesten puheessa vilisevät high ballit, hänkit ja huukit sekä muut kiipeilytermit, jotka eivät heti lajia tuntemattomalle aukea. Jokaiselle otteelle, kallionmuodolle ja apuvälineelle vaikuttaa löytyvän oma termi.

Lajin nimi, boulderointi, tulee englanninkielen lohkaretta merkitsevästä sanasta ja sillä tarkoitetaan siirtolohkareilla ja matalilla kallioseinämillä, melko lyhyillä reiteillä tapahtuvaa kiipeilyä.

Boulderoinnissa kiivetään täysin luonnon ehdoilla. Apuvälineitä ei käytetä eikä kalliota muokata millään lailla, vain puhdistetaan.

Toisin kuin perinteisessä kalliokiipeilyssä, boulderoinnissa ei käytetä myöskään köysivarmistusta.

Pudotessaan kiipeilijä mätkähtää reitin alle sijoitetuille pädeille. Usein mukana oleva kiipeilykaveri toimii spottaajana, joka siirtää pädit oikeaan kohtaan ja ohjaa putoamista.

Vaikka laji on Suomessa tullut tutuksi vasta viime vuosina, uudesta lajista ei ole kyse.

Laji sai alkunsa Ranskasta Fontainebleaun alueelta 1800-luvun loppupuolella. Paikalla on kiipeilijöiden piireissä huikea maine. Myös Manni ja Vainio ovat tehneet pyhiinvaelluksensa ”Fontsuun”, tähän boulderoijien Mekkaan.

Suomeen laji rantautui 1950-luvulla, mutta todenteolla sitä on alettu harrastaa 1990-luvun loppupuolella. Kahden vuosikymmen aikana siitä on kehittynyt hyvin suosittu kiipeilyn alalaji.

”Boulderoinnin suosion syy löytyy Suomen maastonmuodoista”, vuodesta 1997 asti lajia harrastanut Olli Manni huomauttaa.

”Kiipeilyn näkökulmasta Suomi näyttää surkealta, mutta täällä on loputtomasti siirtolohkareita ja matalia kallionseinämiä, jotka tarjoavat kyllä haasteita. Löytyyhän maailman vaikein Boulder-reittikin Suomesta.”

Harrastuspaikkojen runsaus ja lajin alhainen aloituskynnys ovat tehneet boulderoinnista erittäin suosittua. Kiipeilyn voi aloittaa kuka tahansa ikään, sukupuoleen tai kuntoon katsomatta.

”Paras ruumiinrakenne kiipeilijälle on lyhyet jalat sekä pitkä selkä ja kädet, sellainen simpanssimainen ulkomuoto”, Manni kertoo.

”Menestymisen ratkaisee kuitenkin se, paljonko on valmis tekemään töitä, kehittämään itseään ja treenaamaan”

Lajissa menestymiseen tarvitaan koko vartalon voimaa ja ulottuvuutta, mutta myös vartalon hallintaa, notkeutta, jäntevyyttä, ketteryyttä ja rohkeutta.

”Ja hermoja sekä pitkäjänteisyyttä”, Tuomo Vainio huomauttaa. ”Periksi ei saa antaa, vaikka reitti tuntuisi aluksi mahdottomalta.”

Olli Manni muistuttaa, että vanhoillekin paikoille on hauska palata. Reitit, jotka alkuaikoina on tuomittu mahdottomiksi, ovat nyt uusia haasteita.

Ennen kaikkea boulderointi onkin ongelmanratkaisua. Reitti on fyysinen ja henkinen palapeli, jossa jokaisen palan sijainti ja jokainen siirto vaikuttaa toiseen.

Hyvinkin pienet muutokset esimerkiksi jalan asennossa voivat vaikuttaa huomattavasti käsiä ja sormia kuormittavan painon määrään.

Lajin hurja suosio on lisännyt myös sisäharrastusmahdollisuuksien määrää. Boulderointikeskuksia löytyy kaikista suurimmista kaupungeista. Manni itse pyörittää Turussa Bouldertehdas-nimistä kiipeilypaikkaa.

Ulkokiipeilijälle Suomi on rajattomien mahdollisuuksien maa. Suomen talvi on kuitenkin pitkä, mikä aiheuttaa väistämättäkin tauon ulkoilmatoiminnalle.

”Aikanaan Ollin kanssa kävimme kiipeilemässä vielä viiden asteen pakkasessakin, mutta nykyään emme enää pakkasessa lähde”, Tuomo Vainio muistelee.

Kylmässä lihakset eivät pysy lämpimänä, eivätkä olosuhteet muutenkaan suosi kitkariippuvaista lajia.

Etelä-Suomen vähälumiset ja leudot talvet pidentävät kautta merkittävästi. Miehet muistelevat talvea, jolloin vuoden viimeinen ulkosessio oli joulukuussa ja seuraavan vuoden ensimmäinen jo tammikuussa.

Boulderoinnin parasta sesonkia on kuitenkin kevät. Silloin kallio on vielä kylmää mutta kuivaa.

”Tämän vuoden kaltainen kylmä kevät on kiipeilijälle toteen käynyt unelma”, Vainio myhäilee.

Jutustelun lomassa Manni puhdistaa uutta reittiä kehuen samalla kallion upeita muotoja. Seuraava reitti on valmis testiin.

Olli Manni läimäyttää suuren kämmenensä pyöristyneeseen kalliotöyrääseen. Magnesiumjauhe pölähtää. Pian viereen lämähtää toinen kämmen käsien pienimmätkin lihakset jännittyneinä.

Koko keho antaa kaikkensa, tämän kuulee ja näkee. Vielä jokunen voimakas ähkäisy sekä tarkasti mietitty siirto ja Manni seisoo kallion päällä. Muutamasta otteesta rakentunut palapeli on koottu onnistuneesti loppuun.

Suoritus on sulava ja itsevarma, harkittujen asennonvaihtojen sarja. Onnistuminen näyttää hienolta, sillä boulderointi on pääosin epäonnistumisia ja uudelleen yrittämistä.

Miehen silmissä on villi hehku, aivan erilainen kuin alhaalla. Kallion tarjoama haaste on selätetty. Adrenaliini ja endorfiini kihisevät suonissa. Kiipeilijän keho tutisee onnistumisen tuomasta mielihyvästä, sen aistii.

Laji on kova ja pitää kehon kunnossa. ”Vahvoilla käsillä ei tee mitään jos keskivartalo ei ole kunnossa”, Vainio muistuttaa. ”Kiipeily on kokonaisvaltainen treeni.”

Sormet ja kädet ovat haavoilla, varpaat hiertyneitä. Kiipeilykenkä puristaa ja lihakset kolottavat.

Olisiko päivä pulkassa? Ei! Sormet ja lihakset on saatu vasta lämpimäksi ja miehet alkavat todella innostua.

On aika siirtyä uuden haasteen pariin.

Juuri haasteita ja ongelmia boulderoijat kaipaavat. Haastava reitti antaa töitä ja tavoitetta vuosiksi ja saa kiipeilijät palaamaan samaan paikkaan aina uudelleen.

”Vaimon sukulaiset kysyvät usein kun kuulevat harrastuksestani, että oletko koskaan pudonnut?”, Tuomo Vainio nauraa.

”Totuus on se, että boulderoinnissa putoaa paljon useammin kuin pääsee reitin ylös.”

”Putoamme sata kertaa päivässä”, Manni lisää virnistäen.