Lapsuuteni Kiuruvedellä laiduntavia lehmiä oli kaikkialla – nyt niitä saa etsiä
Maatilojen määrän laskun voi havaita teiden varsilta, joilla laiduntavia lehmiä ei enää näy, kirjoittaa Maaseudun Tulevaisuuden politiikantoimittaja Hermanni Härkönen.
Laiduntavat valko-ruskeat ayrshirelehmät laikuttivat vielä 25 vuotta sitten teiden varsia. Nykyään on toisin. Kuva: Jaana KankaanpääMaatilojen määrä laskee vauhdilla. Viljelytukia hakeneiden tilojen määrä vähenee suhteessa kiihtyvää tahtia, ja laskuun ovat nyt kääntyneet myös yritysmaatilojen luotot.
Maaseudulla asuvia tai paljon liikkuvia tieto ei yllätä.
Lapsuudessani kotikuntani Kiuruvesi oli Suomen suurin maidon ja naudanlihan tuottaja. Se olisi sitä edelleen, jolleivät muut olisi kasvaneet kuntaliitoksin ohi.
Synnyin jo EU-Suomeen vuonna 1997. Silti lapsuuteni Kiuruvesi oli vielä maaseutua, jota voi hyvällä syyllä kutsua idylliseksi.
Syntymävuoteni alussa Suomessa oli vielä 29 000 maitotilaa, Kiuruvedellä nelisensataa. Valtaosa niistä oli nykymittapuulla pieniä.
Yksi niistä oli kotini. Kotipihan ja pellon rajaa merkitsi aita, jonka toisella puolella leikkivät lapset, toisella puolella laidunsivat lehmät.
Lypsävien matriarkka oli Kuulas-niminen lehmä, joka huomasi aina oven aukeavan ja hakeutui aidanvarteen meitä tervehtimään.
”Valko-ruskealaikukkaat ayrshirelehmät vähenivät teiden varsilta vähitellen. Pian niitä ei enää ollutkaan.”
Kotipaikaltani lypsylehmät hävisivät vuonna 2003 ja naudat kokonaan noin kymmenen vuotta myöhemmin. Vastaavia ratkaisuja tekivät monet naapurit. 1970-luvulla rakennetut tiilinavetat tulivat käyttöikänsä päähän, eikä uuteen investoimiselle nähty edellytyksiä.
Valko-ruskealaikukkaat ayrshirelehmät vähenivät teiden varsilta vähitellen. Pian niitä ei enää ollutkaan.
Havahduin lehmien katoamiseen viime kesänä. Tutulle lapselle oli luvattu, että kesällä Kiuruvedellä pääsee katsomaan lehmiä.
Kevään edetessä piti alkaa pohtia, missä lupauksen voi toteuttaa. Tutut paikat, joissa lehmiä laidunsi ennen joka kesä, olivatkin olleet jo vuosia ilman sorkan sorkkaa.
Lehmät eivät toki Kiuruvedeltä ole loppuneet. Muutaman kilometrin säteellä lapsuudenkodistani niiden määrä on todennäköisesti pysynyt jopa melko samana. Näin lienee ainakin, jos puhutaan laveammin naudoista.
”Kun minä olin pikkupoika, laiduntavilta lehmiltä ei voinut välttyä. 25 vuotta myöhemmin niitä saa maitopitäjässäkin etsiä.”
Elinvoimainen maatalous on nyt jotain muuta, kuin lapsuudessani. Tämän vuoden toukokuussa lypsykarjatiloja oli Suomessa enää runsaat 3 700. Kiuruvedellä maitotiloja oli vuoden alussa 85. Maidontuotanto on silti laskenut vuodesta 1997 vain vähän.
Aiemmin pitkin teidenvarsia jakautunut karjamäärä asuu nyt muutamassa navetassa. Nykyaikaisissa pihatoissa ne saavat jaloitella mielin määrin ympäri vuoden, eivätkä välttämättä siksi käykään laitumella.
Katsottavaksi löytyi lopulta kyselemällä läheisen tilan emolehmiä laitumella muutaman kilometrin päästä. Liharotuiset naudat olivat erinäköisiä kuin minun lapsuudessani, mutta se ei pienintä ihmettelijää tietenkään haitannut.
Etsimällä laitumia olisi varmasti löytynyt enemmänkin. Silti tilanne tiivistää maiseman muutoksen: Kun minä olin pikkupoika, laiduntavilta lehmiltä ei voinut välttyä. 25 vuotta myöhemmin niitä saa maitopitäjässäkin etsiä.
Laiduntavat lehmät ovat hävinneet, ja niin myös maatilat, joihin ne kuuluivat.
Miltä näyttääkään maisema seuraavan 25 vuoden päästä?
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
