Yliö: Turvallisuus maksaa – saneleeko raha vai tahto?

Varusmiehiä koulutuksessa. Kuvituskuva. Kuva: Sanne Katainen

Suomi tukee Ukrainaa materiaaliluovutuksin ja joukkoja kouluttamalla. Suomi osallistuu muiden länsimaiden rinnalla Venäjän vastaisiin talouspakotteisiin. Kansallisen puolustusvalmiutemme kehittämiseen käytettiin vuonna 2024 lähes 2,5 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Raha sanelee viime kädessä sen, miten aktiivisesti Eurooppa ja Suomi turvallisuuttaan vaalivat. Talous on kuitenkin erään nuoren maanpuolustajan sanoin ”kaksipiippuinen miekka”. Turvallisuuden vahvistamisen ohella talous määrittelee myös sen miten turvallisuuttamme nakerretaan.

Olemmeko me – minä tai sinä – valmiita leikkaamaan omaa elintasoamme? Väistämätön vaade, jos energiavirta Venäjältä Eurooppaan katkaistaisiin kokonaan tai Ukrainaa tuettaisiin koko Euroopan voimin niin suurilla asetoimituksilla, että Venäjän hyökkäyssota saataisiin tukahdutetuksi.

Edellä kuvatulle useimmat suomalaiset toki nyökyttelevät hyväksyvästi, mutta aatoksista on pitkä matka päätösten naulaamiseen. Sinivalkoisen urheiluromantikon ajatuksin taival on yhtä pitkä ja ohdakkeinen kuin siniristilipun paluu kesäolympialaisten mitalitilaston etusivulle. Toki on mahdollista, että tämän tekstin ilmestyessä maailmanhistoriassa on jo käännetty uusi sivu aselevon muodossa.

Itsenäisyytensä aikana Suomi on luovinut taitavasti taloudellisten myrskyvuosien ristiaallokoissa. Ensi vuosina Suomi oli köyhä kuin se kuuluisa kirkonrotta. Siimahäntä ei löytänyt sakastista ehtoollisleipää, mutta Suomi löysi puolustusvalmiuden kehittämiseksi sen verran varoja, että kaksi vuosikymmentä myöhemmin pystyimme puolustautumaan puna-armeijan vyöryessä päälle.

Sotien 1939–1945 aikana hengenhätä ajoi taloudellisten laskelmien ohitse. Ongelman muodosti se, että sotivan maailman myllerryksessä rahallakaan ei ollut saatavissa kaikkea turvaa oman maan puolustamiseksi.

Karjalankannakselta kirjoitettiin talvisodan ensimmäisen sotaviikon jälkeen Mikkelin päämajaan, että ”nyt on tehtävä sellaista, mihin ei rauhan aikana ole totuttu. Nuo 40–50 panssarintorjuntatykkiä on tehtävä, ostettava tai varastettava vaikka kivensilmästä.” Tekeminen oli kuitenkin hidasta, ostaminen hankalaa ja hyökkäävältä viholliselta varastaminen hengenvaarallista.

Toisen maailmansodan jälkeen suomalainen yhteiskuntajärjestys oli liikkeessä. Raivattiin sarkoja, ruokittiin suuria ikäluokkia, raadettiin tehtaissa ja rakennettiin perheille asuinsijoja.

Vasemmistovirtaukset päästivät ilmoille ajatuksen siitä, tarvitaanko Suomessa turvallisuuden takaamiseksi kallista omaa armeijaa lainkaan. Onneksi huutavan ääni hautautui isänmaallisemman kansanosan äänenpainoihin.

Neuvostoliiton tarjoama ystävyys, yhteistoiminta ja avunanto ei syleillyt Suomea hengiltä, vaan Puolustusvoimien kehittämistä jatkettiin – joskin hyvin niukoilla resursseilla. Puolustusmenojen määrä oli 1950-luvun alussa rahtusen yli yhden prosentin verran Suomen bruttokansantuotteesta. Seuraavina vuosikymmeninä pysyteltiin noin 1,5 prosentin tasolla. Hyvinvointivaltiota kootessa puolustuksen menot koettiin enemmän tai vähemmän asiaan kuuluvaksi kulueräksi.

2000-luvulle tultaessa kylmä sota oli jäänyt historiaan. Läntinen maailma – Suomi mukaan lukien – laskeutui yllättävän vaivattomasti illuusioon rauhantilan kestävyydestä. Suomessa maanpuolustuksen peruskallio eli yleinen asevelvollisuus säilyi, mutta varuskuntaverkostoa karsittiin, sodanajan joukkojen määrää vähennettiin ja puolustuskyvyn ylläpidon tasosta käytiin ylipäätään hyvinkin kriittistä keskustelua.

Yllättävää kyllä Venäjän käymä Georgian sota vuonna 2008 tai Krimin valtaus vuonna 2014 ei näkynyt puolustusmenojemme lisäyksinä. Kehitys oli jopa päinvastainen. Vuonna 2005 puolustusmenojen osuus bruttokansantuotteesta oli 1,4 prosenttia, ja siitä se laski alimmilleen vuonna 2015 noin 1,3 prosenttiin.

Suomen liittyminen Ottawan sopimukseen – jossa osallistujamaat sitoutuivat luopumaan jalkaväkimiinoista – vuonna 2012 oli osa tätä jälkikäteen tarkaten ällistyttävää kehitystä.

Turvallisuus on kallista. Viiden viime vuoden aikana puolustusmenojen osuus on kasvanut suhteessa bruttokansantuotteeseen 1,5 prosentista 2,5 prosenttiin.

Vanha kansa tiesi, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Näin on myös taloudessa ja turvallisuudessa. Ukrainaa tukemalla varmistamme parhaiten myös oman elintasomme, jota ”kasakkakaan” ei kykene nappaamaan.

Mikko Karjalainen

sotahistorian apulaisprofessori

Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitos