Avoin kirje ympäristöministeri Kimmo Tiilikaiselle

Hyvä ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen, edeltäjänne aikana tehtiin ministeriössä lukuisia päätöksiä, jotka koettiin kohteena olevien kansalaisten keskuudessa suoranaisena kiusaamisena. Päätöksistä useat sotivat räikeästi varsinkin maaseudun asukkaiden oikeustajua vastaan.

Karhu- ja susikannoille oli jo yli vuosikymmen sitten asetettu tavoitetasot. Ministeriö katseli kuitenkin vuosia sivusta tekemättä mitään, vaikka karhukanta yli kaksinkertaistui ja susien määrä kolminkertaistui hyväksyttyihin tasoihin nähden.

Piittaamattomuus johti konflikteihin ja kansalaistottelemattomuuteen. Kansalaistottelemattomuus lienee kai sallittua muillekin kuin kyseenalaisen sankarikehän kutreilleen saaneille kettutytöille ja maansiirtokoneiden polttajille.

Vihdoin on näihin peto­asioihin puututtu ja yhteistyöllä asioihin saatu järjestystä.

Toimivan yhteistyön edellytyksenä on kuitenkin aina lainsäädännön ja varsinkin ohjeistuksen antamat mahdollisuudet puuttua epäkohtiin. Siis mahdollisuus oikeasti ratkaista konflikteja eri osapuolia, myös vahingon- tai haitankärsijöiden – siis varsinaisten asianosaisten – tyydytykseksi.

Saaristossa on edelleen kaksi suurta ratkaisua odottavaa ongelmavyyhteä: Ylimitoitetun suojelun seurauksena valtaviksi paisuneet merimetso- ja harmaahyljekannat.

Merimetsokolonioiden häirintään on nyttemmin jo saatu jonkun verran lupia, mutta häirintähän on ainoastaan ongelman – ja ongelma merimetso on – siirtämistä paikasta toiseen.

Tanskassa ja Ruotsissa lintu on jo siirtynyt järvialueille, ja kalakannat ovat paikallisesti romahtaneet. Kehityskululle ei näy loppua.

Suomessa merimetsojen suurin leviämisuhka kohdistunee Säkylän Pyhäjärveen, Lohjanjärveen, Vanajaveteen ja Lahden Vesijärveen.

Mikäli pesimäkannan voimakkaaseen rajoittamiseen ei välittömästi ryhdytä, ovat tulevaisuudessa myös järvialueidemme kalakannat suuressa vaarassa. Merimetsojen mukana tulevat myös niiden ulosteiden aiheuttamat ongelmat.

Merialueella ongelmat ovat jo kumuloituvaa arkipäivää. Vedet rehevöityvät, kalakannat vinoutuvat, ja tärkeät kutualueet kolonioiden läheisyydessä menettävät tuottavuutensa.

Kun katsoo karttaa pesimäkolonioiden sijoittumisesta, koko rannikkokaista Virojoelta Kalajoelle on merimetson vaikutuksenalainen.

Kannan ja siten myös vahinkojen rajoittamiseen paikallisesti hyväksyttävälle tasolle on olemassa kaksi, jo muualla toimivaksi todettua ja laajasti käytössä olevaa keinoa: Pesimäaikainen merimetson munien öljyäminen sekä suojelumetsästys.

Edellinen oikein käytettynä rajoittaa tehokkaasti kannan kasvua. Jälkimmäinen antaa mahdollisuuden paikallisesti suojata tärkeitä kalojen lisääntymisalueita, ammattikalastajien pyydyksiä tai paikkoja, joihin kalanpoikasia istutetaan – samoin jokisuiden vaellussiian ja merivaellukselle matkaavien lohen ja taimenen poikasia.

Merimetson osalta syksyllä aloittavat toimintansa alueelliset työryhmät, joiden tehtävänä on löytää ratkaisuja konflikteihin paikallistasolla. Että edes jonkinlaisiin, ihan oikeisiin tuloksiin olisi mahdollisuus päästä, on työryhmille annettava riittävä keinovalikoima konfliktien ratkaisuun.

Olette lausunnoissanne suhtautuneet kielteisesti ainakin suojametsästykseen. Tietysti Ruokolahdelta katsoen joku Vaasan ongelma ei juurikaan hetkauta.

Entäpä jos kolonioita alkaisi etabloitua eteläiselle Saimaalle? Nykymenolla se on vain ajan kysymys.

Tuhat ammattikalastajaa on mitätön marginaaliryhmä, parisataatuhatta vapaa-ajan­kalastajaa on jo merkittävä. Mutta kolme miljoonaa suomalaista, jotka ostavat kalaa kaupan tiskiltä, ovat jo äänestäjäryhmänä sellainen, että kannattaako ihan oikeasti suhtautua välinpitämättömästi heidän tahtoonsa ostaa kotimaista kalaa?

Aina kun jotain kumartaa, jollekin samalla pyllistää. Nyt on merimetson ja hylkeidensuojelulle kumarreltu jo riittävästi. Samalla on pyllistelty saariston asukkaille, mökkiläisille ja kalakannoille ja suomalaiselle kalanostajalle.

Antakaa meille toimiva keinovalikoima merimetso- ja hyljeongelman ratkaisuun.