Tiesitkö, että lehtikaali tuottaa satoa lumentuloon asti? Lue, miten Kallelassa homma hoituu

Mielipide

15.9.201810:00

Kolumni

Riitta Mustonen

"Mistä tahansa tulee mielenkiintoista, kun siihen paneutuu riittävästi, vaikka lehtikaalin viljelystä", tuumii Lauri Niittynen. Kuva: Sanne Katainen

Koska lehtikaali kasvaa avomaalla, se kannattaa kotona huuhdella ennen käyttöä. Kuva: Sanne Katainen

Lehtikaalin viljelijällä on monta viholaista: kaalikoi, kirppa, kirva, rapsikuoriainen, gammayökkönen, perhostoukka. Viljelijä joutuu usein laskemaan, kannattaako satoa korjata ollenkaan. Kuva: Sanne Katainen

Mari Pöllänen ja Eetu Poso punnitsevat ja pakkaavat lehtikaalia 200 gramman pusseihin. Kuva: Sanne Katainen

Ljuda Nedieva ja Hanna Holovatenko (musta, nuttura) keräävät lehtikaalia, joka lähtee seuraavana päivänä kauppaan. Kuva: Sanne Katainen

On kuuma ja helteinen heinäkuu. Lehtikaalia pukkaa pellon täydeltä, mutta suomalaiset ovat tottuneet syömään kaalia vasta syksyllä, joten kauppa käy nihkeästi.

Kallelan tilalla Perniössä lehtikaalipelto tuottaa satoa onneksi syksylläkin. Itse asiassa lehtikaalia voi kerätä ensimmäisiin lumiin asti, sillä se ei säikähdä edes pakkasta.

Lauri Niittynen, 36, on viljellyt kotitilaansa ensin pari vuotta vanhempiensa kanssa yhtymänä ja viime vuodesta asti isäntänä. Vanhemmat Virva ja Antti Niittynen viljelivät viljojen ohella avomaankurkkua ja aloittelivat lehtikaalia ja sokerimaissia, mutta pojan tultua mukaan ohjaksiin kasvivalikoima monipuolistui entisestään: pelloilla kasvaa lisäksi varsiparsakaalia ja myskikurpitsaa.

"Lehtikaali oli hitti muutama vuosi sitten, mutta nyt se on vähän kyykännyt. Lehtien ruokajutut ja blogit vaikuttavat tosi paljon kysyntään", isäntä on huomannut.

Lehtikaalin viljely alkaa huhtikuussa taimikasvatuksella kasvihuoneessa. Toukokuun alkupuolella taimet istutetaan peltoon ja päälle vedetään harsot. "Ei lämpösumman takia, vaan tuholaisia torjumaan ja kosteutta säilyttämään", isäntä selittää.

Kun rikkaruohoja alkaa nousta, ne harataan ja kuokitaan pois. "On aina säistä kiinni, paljonko paskaruohoa kasvaa. Jos sattuu sateinen viikko, homma voi ryöstäytyä käsistä. Tänä vuonna onnistui kohtuullisesti, kun oli niin kuiva kesä."

Tuholaisia Niittynen torjuu ensisijaisesti harsolla. Kuuma kesä on kuitenkin kiihottanut kaikenlaisia öttiäisiä, joten ruiskuttamassakin on saanut käydä.

"Lehtikaalilla ainevalikoima on rajallinen. On yksi kemiallinen ja yksi biologinen aine, joita saa ajaa kolme kertaa, ja yksi pyretroidi, jota saa ajaa kerran. Mutta jos pellolla riehuu pari, kolme eri ötökkää, niin aika usein siellä joutuu käymään."

Elokuussa Niittysen parin hehtaarin lehtikaalipelto näyttää reunalta katsoen upean syvän vihreältä. Kun kyykistyy kaalin juurelle, näkee siellä täällä myös vioitusta ja keltaisia lehtiä. Poimijan täytyy olla tarkkana, että laatikkoon tulee priimaa tavaraa.

Lehtikaali poimitaan käsin ja samaa kasvustoa käydään läpi moneen otteeseen, sillä kasvu jatkuu loka-marraskuulle.

"Lumen seasta tätä ei enää voi noukkia, mutta pieni pakkanen ei lehtiä pilaa. Lehdet vain sulatetaan, ja ne ovat ihan hyvälaatuisia", isäntä tietää.

Satomääristä Niittynen ei halua puhua. "Muutama tonni hehtaarilta. Kyllä lehtikaalin kasvamaan saa, mutta haasteena on saada tuotanto ja menekki tasatahtiin. Heinäkuussa satoa tuli runsaasti ja kovasti yritettiin silloin tehdä kamppiksia, mutta kaali on monen mielestä syysruokaa."

Niittynen markkinoi tuotteensa vihannestukkuun, keskusliikkeisiin ja omana markettijakeluna. Virva-äiti ajaa jakelukierroksen kahdesti viikossa.

Ei ollut mitenkään alusta asti selvää, että Laurista tulee tilan jatkaja, vaikka hän onkin kolmesta sisaruksesta vanhin ja ainoa poika. Lauri opiskeli fysiikkaa ja konetekniikkaa ja työskenteli valimossa.

Mutta niin vain kävi, että poika palasi maatilalle, asettui asumaan kotitaloon ja vanhemmat muuttivat kirkolle.

"Tässä työssä on se hyvä puoli, että pääsee toteuttamaan omia näkemyksiään. Sadonkorjuussa ja pakkaamisessa on ollut sellaisia haasteita, jotka on saatu ratkaistua ja henkilöstön ja prosessien johtaminen on välillä tosi antoisaa", mies pohtii.

Tilalla on kesäaikaan 19 työntekijää, joista kaksi on suomalaisia ja loput Ukrainasta.

"On kiva nähdä, kun osa ukrainalaisista on ensi kertaa ulkomailla ja heitä jänskättää tänne tullessa. Yhdessä katsotaan tekeminen ja asetetaan haasteet, ja sitten he kasvavat vastuunsa ja oman kapasiteettinsa mukaisiksi. Se on tosi palkitsevaa."

Niittynen opetteli opiskeluaikoinaan venäjää, mistä on ollut suurta hyötyä nykyisessä yrittämisessä.

"Yhteinen kieli on älyttömän tärkeä. Pääsee ihan eri tasolle, kun pystyy selittämään, mikä on kaiken tarkoitus, ja ymmärtää, mitä työntekijät kertovat. Voi jutella kotioloistakin, mikä syventää suhdetta ja helpottaa työnjohtoa."

Osa työntekijöistä työskentelee ja asuu Kallelan tilalla jo kymmenettä vuotta.

Syksyllä työntekijät lähtevät pois vaiheittain. Viimeiset työluvat päättyvät lokakuun puolivälissä. Mutta isännän työ jatkuu.

"Teen kasvukauden aikana tehtävälistan, mitä talvella täytyy panna kuntoon. Koneitten ja kaluston huoltoon ja paranteluun menee paljon aikaa."

Vanhemmat osallistuvat tilan töihin vielä jonkin verran, mikä on Laurin mielestä vain hyvä. "Tämä olisi tosi yksinäistä ja stressaavaa hommaa, jos heitä ei olisi. Keskustelukumppaneina he ovat ihan korvaamattomia."

Yhteistyö naapuritilojen kanssa toimii myös hyvin. Työvoimaa ja tavaroita lainaillaan puolin ja toisin ja toimitetaan naapurien tuotteita kauppoihin samalla kun omia.

Niittysen avovaimo työskentelee maisema-arkkitehtina muualla, mutta auttaa tarvittaessa kiirehuipuissa.

"On ihan hyvä fiilis olla suomalaisen ruuan tuottaja niin kauan kuin olosuhteet ovat jotenkin kohtuulliset. Jos viimekesäiset helteet ja äärisäät yleistyvät, se tarkoittaa lisää työtä ja kuluja. Pitää juosta kovempaa, että pääsee samaan tulokseen", Niittynen summaa.

Hänestä jokaisen olisi syytä perehtyä ilmastonmuutokseen ja miettiä, onko varaa olla välinpitämätön.

Kallelan tilalla lehtikaalit ja muutkin vihannekset pakataan vielä muoviin ja viljelyssä käytetään väkilannoitteita ja lämmitetään fossiilisilla polttoaineilla.

"En voi seisoa tumput suorina ja sanoa, etten voi tehdä mitään. Mutta ennen kuin pystyn tehokkaisiin toimenpiteisiin, pitäisi pystyä mittaamaan asioiden nykyinen tila. Jos ei esimerkiksi tiedä, miten paljon mihinkin menee polttoainetta, on ihan turha sanoa, että vähentää."

"Vaikka on kyllä tyhmää käyttää öljyä kasvihuoneen lämmittämiseen, kun meillä on tällaiset metsävarat Suomessa."

Luomuun siirtymistä Niittynen ei ole vakavasti harkinnut, mutta sanoo, että luomusta on paljon opittavaa. "Maan kasvukunto on erittäin tärkeä. Siihen kannattaa paneutua."