Leivon leivon leipäsiä
Kolumni
Kristiina hurmerinta
Emännät saapuivat leipomispäivän aamuna iloisen uteliaina. Juureen lisättiin jauhoja ja taikina alustettiin napaksi.
En oo koskaan kuullut, että leivänjuuria ois yhistetty, sanoi Hiekkalan Aino ja jätti palan juurta keittiön pöydälle. Olin valmistautumassa ensimmäisen ruisleipätaikinani tekoon. Pitäjän leipäemännät olivat lupautuneet auttamaan.
”Ja siinäkös ne nyt ovat”, kysyi Lummukan Tyyne ja yhdisti yhdeksän konnevetisen talon juuret yhdeksi juureksi.
Hän oli edellisenä päivänä määrännyt, että puinen korvo pitää laittaa turpoamaan. Ihmettelin miksiköhän, mutta tein mestarin ohjeiden mukaan. Kokemuksen myötä opin myöhemmin, että jos puista korvoa ei turvota, se vuotaa kuin seula.
Mutta takaisin ensimmäiseen taikinaani. ”Panet vuan nyt kätes sinne. Ne juuret on liotettava siihen lämpimään vetteen”, opasti Tyyne.
Jauhoja hän määräsi sen verran, että hierin jäisi seisomaan. ”Sitten tanssitat taikinaa hierimellä ja mitä ahkerampi oot sen parempoo tulloo.”
Kolme päivää annoin kyytiä juurelle.
Leipätaikinan kohotessa Urho Kekkosen voimestari Kaisa Väisänen antoi meille voinäytöksen. Vuosikymmenien taito oli hyppysissä. Kevätauringon värinen voi oli kohta pesemistä vaille valmista.
”Laitan aena taikinan piälle lopuks onnenkengät”, sanoi Aino.
”Minä taas tien ristin”, totesi Tyyne.
”Siitä sitten näkköö mitenkä on kohonna”, jatkoi Puttosen Kyllikki.
Laitoin varmuudeksi ristin ja neljä onnenkenkää sen jokaiselle nurkalle.
Sitten odoteltiin kolmisen tuntia taikinan kohoamista. Kymmenen naista istui siinä, vain leivän tähden. Puhuttiin ruishalmeista, jauhoista ja leipäuunin lämmittämisen saloista.
”Leppä on parasta puuta uuniin silloin kun paistetaan leipiä”, sanoi Tyyne. Hän oli tuonut sopiviksi halotut puut aamulla tullessaan. ”Jos tehhää niin tehhää sitten ihan viimesen päälle”, hän lisäsi.
”Myö ollaan varmaan se sukupolvi johon ruisleivän leipominen loppuu”, tuumi Aino.
”Kuka ehtii tänä päivänä leipoo ite? Niillä kaekilla on vuan nii kiire”, sanoi Kyllikki.
”Mutta on se niin sääli jos nämä meijän juuret joutuvat hukkaan. Meilläkin on säilytetty tätä varmaan monta sattoo vuotta”, Aino lisäsi.
Kurkistus korvoon osoitti, että onnenkengät olivat avautuneet. ”Ja ei muuta ku leiviks”, sanoi Tyyne ja alkoi pyöritellä tottuneesti taikinaa.
Päivän päätteeksi meillä oli kahdeksan pulskaa limppua liinojen alla. Nokare Kaisan voita kuumalla leivällä kruunasi päivän.
”Kyllä on hyvvee”, emännät toistelivat.
Tuosta alkoi harjoittelu. Maailman yksinkertaisimmalta näyttänyt asia oli täynnä näkymättömiä niksejä. Kaikkein vaikeimmaksi osoittautui taikinan vaivaaminen pöydällä niin, ettei siihen jäisi sormista rantuja. Kokeilin ja kokeilin. Aina jostain putkahti esille suutarinsuu.
Yhtenä päivänä osasin katsoa taikinaa uusin silmin. Näin mielessäni Tyynen kädet pyörittämässä taikinaa. Ja siinä se oli. Oivallus. Nostin sormet ylös ja rullasin taikinaa vain kämmenillä. Nyt pelitti. Olin oppinut eikä siihen ollut mennyt kuin viisi vuotta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
